Jarkko Ryynänen: Seireeni
(Spin 6/99)

Ei voi mitään, mutta synkeimmätkin kauhutarinat alkavat aina jossain kohti hymyilyttää. Joskus hymyilyttävät lajityypin kliseet ja joskus muu tahaton komiikka, joka tuntuu väijyvän erityisen lähellä juuri silloin, kun koetetaan pelotella lukijalta pissat housuihin. Seireeniäkään ei voi täysin vakavana lukea, mutta silti on kyseessä ihan riittävän ilkeä ja inhottava tarina, jottako sen voisi hörähdyksellä sivuuttaa.

Goottilaisen juhlava puheenparsi (varsinkin herra Vanhalan monologissa) kuuluu tietenkin tyyliin. Se on hyvin hallussa samoin kuin inhat yksityiskohdat, joilla kuvataan itse
 "seireeniä". Kertojaminän pakohysteria välittyy niin ikään mainiosti. Kaiken kaikkiaan teksti on näppärää ja helppolukuista.

Novellin ongelmana on lievä hätäisyys. Päähenkilö saatetaan vikkelästi herra Vanhalan kammoittavaa tarinaa kuulemaan – kehystarina on väkinäinen kuin pornoelokuvassa. (Mainittakoon, että Vanhala on ensin "pieni kumarainen mies" ja sitten "varsin tyylikäs ja miehekäs mustassa pukutakissaan".) Sitten herra Vanhala puhuu hyvin pitkästi, eikä kertojaminä häntä keskeytä edes hiljaa mielessään.

Monologin jälkeen tapahtumat etenevät niin kuin arvata saattaa; edelleen varsin rivakassa tempossa. Kuitenkin juuri tämäntapainen tarina sallisi tavallistakin enemmän hidastelua ja pysäyttelyä. Kaikenlaiset pohdiskelut, kysymykset, takautumat tai vaikka oudot krapsahdukset kamarissa venyttäisivät hiukan kauemmas sitä hetkeä, kun itse Mörkö astuu näyttämölle. Kyllä lukijaa saa/pitää härnätä (kunhan ei liioittele).

Tarinan loppu-idis ei ole niitä tuoreimpia, joskaan minua se ei haitannut, sillä olen aina pitänyt juuri tuosta lopusta. Tässä tapauksessa se myös toi yhden mukavan inhottavan kysymyksen lisää niitten kysymysten joukkoon, jotka hetkeä aiemmin oli heitetty ilmoille. Kaikkiaan tapahtumien lopullinen selitys siis jää hyvällä tavalla hämäräksi.

Sari Peltoniemi