Tuukka Urpi: Laiva
(Spin 6/99)

Laiva on lyyrissävyinen novelli, jonka kirjoittaja on selvästikin innoissaan ja tosissaan asialla. Hienoa on varsinkin se intensiteetti, jolla kirjoittaja asettuu kuvattavansa nahkoihin. Hän pohtii ja erittelee varsinkin tunnetiloja siinä määrin sattuvasti, ettei lukijakaan voi olla liikuttumatta. Tyylilaji on kuitenkin aika mahtipontinen, mikä on novellille sekä eduksi että haitaksi. Eduksi silloin, kun kirjoittaja löytää omaperäisiä kielikuvia ja malttaa pysähtyä kiteyttämään sanottavaansa, ja haitaksi silloin, kun viistetään komiikkaa tai helistellään sanoja liiankin perusteellisesti. Parhaat hetket ovat oikeinkin sykähdyttäviä.

Kun kirjoitetaan tällaista perus-scifiä, joka sijoittuu kauas tulevaisuuteen ja jossa mennään härveleillä pitkin aurinkokuntia, niin kirjoittaja voi valita (ainakin) kahdesta kätevästä lähestymistavasta tarkoituksiinsa sopivamman. Ensinnäkin tapahtumia, laitteistoja, miljöitä ja muita voidaan kuvata yksityiskohtaisesti ja perusteellisesti. Ideoitten ei tarvitse välttämättä olla tieteen kyllästämiä tai edes "periaatteessa mahdollisia", mutta niitten pitää kyetä vakuuttamaan peruslukija. Vakuuttuakseen lukija tarvitsee muutakin kuin ylimalkaisia kuvauksia tyyliin "aivot viipaloitiin ja ne istutettiin suprajohtavaan tahnaan uusien ruumiimme (> ruumiittemme) päihin".

Ellei sitten valita toista lähestymistapaa, jossa futuristinen tekniikka sivuutetaan pitämällä sitä ikään kuin itsestäänselvyytenä, jota lukijalle ei ruveta ollenkaan selostamaan. Vältetään tarkkoja yksityiskohtia ja osoitetaan, että jutun ydin on jossakin muualla kuin siinä, miten kaikki konkreettisesti ja tarkkaan ottaen tapahtuu. Nähdäkseni Laiva pyrkii ainakin jossain määrin ensin mainittuun tapaan, mikä hetkittäin tuottaa vaikeuksia. Paikoin taustoinnit on hutaistu hyvinkin huolettomasti: "Köyhyyttä ja nälkää ei ollut missään, ei uusien energianlähteiden ansiosta."

Laivan juoni on varsin simppeli; oikeastaan sitä ei edes ole. Mielestäni sitä ei tässä novellissa edes kaivata. Ajatuksena on kuvata uudenlaisen ihmisen – tai ihmisenkaltaisen olennon – kokemuksia uudessa roolissa. Kirjoittaja tavoittelee jyhkeää sävyä esim. näin: "Kiinnitin katseeni tuohon sinertävään tähteen, käynnistin kiihdyttimen ja annoin tähden laulaa maailmansa levyistä laulua minulle ja ottaa minut syliinsä, voittajana – tai häviäjänä, miten vain, kunhan kohtaisin sen kuin uuden syntymän".

Sävy jyhkeytyisi kumminkin vielä lisää, kun kirjoittaja saisi kielensä ja ajatuksensa tiukasti suitsiin; nyt ne tuntuvat molemmat hiukan harhailevan. Kirjoittajalla on selvästikin kykyä maalailuun, tyylittelyynkin, mutta tällä kertaa ne hieman syövät itse sanottavaa. Olisiko kirjoittaja lumoutunut omista sanoistaan (niin kuin meille itse kullekin aina toisinaan tapaa käydä)?

Inhimillisen sotakoneen vaiheista lukiessani sain vähän väliä mieleeni Blade Runner -elokuvan ja sen uljaan, vaalean sotilas-androidin; erityisesti kohtauksen, jossa tämä androidi hyvin runollisesti kuvailee kokemuksiaan avaruustaisteluissa. Ei ole kyse mistään järin suuresta yhtenevyydestä enkä missään tapauksessa syytä kirjoittajaa varastamisesta tai edes lainaamisesta. Ennemminkin onnittelen siitä, että novelliin on saatu ripaus samaa melankolista kauneutta, sitä hetkeä, kun poikkeuksellisen suurenmoinen elämä on päättymässä.

Sari Peltoniemi