Ville Ketola: Purjelaivapoika
(Portti 1/00)

Ville Ketolan Purjelaivapoika on novelli sieltä turhemmasta päästä. Vaarallinen virus riehuu ja ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä. Osa ihmisistä on pelastautunut pisaratartunnalta vetäytymällä syrjäisiin kolkkiin kauas muista ihmisistä, kuten vaikka veneellä järvelle, niinkuin tässä tapauksessa. Perheen poika loukkaantuu ja hänet on saatava sairaalaan, huolimatta valtavasta riskistä saada tartunta tuosta hirvittävästä taudista. Onnistuuko perhe pääsemään turvaan saamatta traagista neo-ebolaa?

Kerronta on sujuvaa, täytyy myöntää. Tämä onkin erään villabanthan ydin. Yksi Portin kisan raatilaisista sanoi joskus (muistaakseni), että kisassa menestyvät teknisesti hyvät kirjoitukset. Kunhan kielioppi on kohdalla ja teksti sujuvaa, novellilla on hyvät mahdollisuudet menestyä, kun taas hyväkin idea voi tipahtaa pois hiomattoman tekniikan takia. Näillä kriteereillä kun toimitaan, tuloksena on Purjelaivapoika. Tekniikka sujuu, mutta tarina on aika köyhä. Jokaisesta lävestä verta valuvien ihmisten kuvaus on toteutettu hyvin, ja perheen aikuisten mielenliikkeitä pystyy seuraamaan tunnetasolla. Kasvavan ahdistuksen tuntee omassa kehossaan.

Kertomatta loppuratkaisua tahdon sanoa, että jos aikanaan syntyvät lapseni ovat kanssani keskellä kriisiä, silloin tehdään just eikä melkein niinkuin fiksummat sanoo. Moniko on mennyt seinille katsellessaan jotain tv-sarjaa tai elokuvaa, jossa aivottomat ja typerästi käyttäytyvät pikkukersat dorkamaisella kädetyksellään toistuvasti vaarantavat koko porukan hengen? Tämän novellin penskat ovat kuningasesimerkki siitä, miten joitain yksilöitä ei pidä päästää keskellä hengenvaarallista tilannetta kävelemään omin jaloin ilman kahleita.

Novellin loputtua oli tympiintynyt olo. Tarina oli siis tässä? Jotenkin novellin pointti jäi hukkaan ja ilmeisesti iskeväksi lopuksi tarkoitettu ratkaisu tuntui tuskastuttavan tutulta. Tämä radikaali ratkaisu on nähty jo miljoonaan kertaan. Ja nyt miljoona kertaa liikaa.

Shimo Suntila
 

*         *         *

Ville Ketolan Purjelaivapoika on sen lajin novelli, jota äidin on tuskaista lukea; se on painajaisuni. Ketola kasvattaa kammottavuuden määrää niin kuin häijy nukkumatti: hiljalleen, tarkasti ja viiltävästi. Novellin intensiteetti syntyy juuri siitä, että tilanteeseen on niin helppo päästä (tai pikemminkin joutua) sisään.

Tämänkään novellin aihe ei ole mikään ihan tuore. Tappava virus riehuu Suomessa ja muualla maailmassa, ja pieni perhekunta koettaa päästä pakoon veneellään. Mutta mihin mennä? Ja miten pitkään voi pysytellä järvellä, veden varassa?

Perheen vanhempia heitetään tuskaisesta tilanteesta toiseen. Varsinkin isä-Pasi, joka tosiaan on perheen pää, joutuu tekemään päätöksen toisensa perään, ratkaisemaan tilanteita niin, että perhe jäisi henkiin. Kaiken aikaa kuolema naputtaa olkapäätä ja muistuttaa olevansa ihan lähituntumassa.

Novellin lapsista puuttuu tykkänään sellainen shirleytemplemäinen pikkuaikuisuus, joka meille on tuttua esimerkiksi amerikkalaisista tv-sarjoista. Tässä jutussa lapset ovat lapsia: liikuttavia ja kauheita, rasittavia ja yllättäviä. He pistävät isän ja äidin tekemään kauhistuttavia tekoja ja käyttäytymään juuri niin primitiivisesti kuin ääritilanteissa on tapana. Lapset, Sanna ja Eero, ovatkin novellin sydän ja moottori.

Muutama asia saattaa herättää lukijakunnassa närää. Esimerkiksi se, että vaimo niin selvästi on se heikompi astia tai se, että perheen kiinteys näyttäytyy aivan poikkeuksellisen vankkana. Mielestäni nämä ratkaisut ovat perusteltuja. Itse asiassa novelli itse perustelee ne kirjoittajan puolesta. On kyse poikkeustilanteesta, suunnattomasta uupumuksesta – elämästä ja kuolemasta.

Vaikka aihe ei ole täysin käyttämätön, niin mitäpä se haittaa, kun käsittelytapa on näin tyrmäävän tehokas. Novellin mittakin on mielestäni juuri parahultainen: kerronta keskittyy olennaiseen ja ahdistus pysyy yllä. Jutun henki tiivistyy siinä hetkessä, kun vaimo on ampunut sairastuneen naisen ja saa sanottua vain: "Pasi". Myös novellin loppu pitäytyy kammottavassa tyylikkyydessä.

Sari Peltoniemi