Marko Kivelä: Kuin Benrubin syöksy
(Spin 1/00)

Kaksi sanaa: venyttämisen taito. Tätä novellia lukiessa kannattaa tarkkailla, miten kerrontaa venytetään niin, ettei ajauduta liian pitkälle sivuun tai muuten vesitetä perustarinaa. Mitä erinomaista sitten on venyttämisessä? Tokihan se voi olla äärimmäisen ikävystyttävää ja usein myös tarpeetonta tai jopa vahingollista. Idea voi hyvinkin helposti kadota loputtoman sanaripulin nolostuttaviin haisuihin.

Kivelän novellissa yksityiskohdat on kuitenkin sommiteltu taiten. Lukuisista pienistä ja tarkoista vedoista syntyy kokonainen kuva, joka näyttää kelpuuttavan kaikki detaljit, jopa vaativan niitä (tai ainakin suurinta osaa). Suoraa kerrontaa ja kuvausta viljellään runsaasti, mutta ne sopivat tyylilajiin – tämä on niitä tarinoita, joita joku tuntuu kertovan ääneen. Väkeä on kerääntynyt ympärille, ja tämä joku kertoo, lisäilee, muistelee ja tuntuu itse nähneen kaiken läheltä. Näin, vaikkei käytetäkään minä-kertojaa.

Myös juoni puoltaa pitkää kaavaa. Alusta saakka novelli näyttää seurailevan tuttuja fantasialatuja: papit ovat etsimässä taidossa vahvoja lapsia ja varsinkin "sitä yhtä, joka nostaisi heimon kunniaan, uuteen kukoistukseen". (Lukija tukahduttaa haukotuksen ja laskee pikaisesti jäljelläolevat liuskat.) Kuvio on kuitenkin riittävän erikoinen herättämään mielenkiintoa. Henkilöt lupaavat särmikkyydellään yllätyksiä ja maailmakin kehkeytyy kiintoisaksi.

Vähitellen ilmenee jopa trillerimäisiä aineksia ja lopulta antikliimaksi, joka potkaisee lukijalta tuolin alta ja saattaa kaiken kerrotun aivan uuteen valoon. Antikliimaksilla en tarkoita tässä sitä, että novelli jotenkin lässähtäisi. Tarkoitan sitä, etteivät tapahtumat etenekään lukijan odottamalla tavalla; sankarimyytti ei toteudukaan. Tässäpä meillä ei olekaan sankaritarina, vaikka kaikki viittasi siihen, että juuri sen me saisimme. Tässä meillä onkin yrittämisen ja erehtymisen tarina – ja jostain syystä se on sekä uskottavampi että koskettavampi näin.

Sari Peltoniemi