Anne Leinonen: Umpipuun lapsi
(Portti 1/00)

Ihmiset kirjoittavat siitä mistä tietävät. Anne tuntuu tietävän suunnistuksesta. En ollutkaan aiemmin törmännyt suunnistusscifiin. Siitä voisi vaikka tehdä antologian, löytyisi vain kustantaja. Kyllä minä voisin toimittaa.

Tarina rakentuu niin, että ensin tarjotaan viipale nykyaikaa, ja sen jälkeen lähdetään valottamaan menneisyyttä pala kerrallaan. Päähenkilöinä on kaksi siskoa, joista toinen kasvaa luontoa pelkäävästä lapsesta mestaruustason suunnistajaksi toisen vaihtaessa nuoruusvuosiensa harrastuksen laiskaan ja helpompaan elämään. Novelli ammentaa taustalla kulkevan juonensa mytologiasta, mutta kuinka uskollisesti, sitä en tiedä kun en ole asiantuntija. Riittävän uskollisesti, jotta minun lukunautintoni kulki lujaa.

Tämäkin oli teknisesti liki puhdas suoritus (täysin puhtaaseen yltää vain Pasi Jääskeläinen, älä pidä muita Pasi Jääskeläisiä), joka soljui suoraan tajuntaan. Päähenkilöt jäivät ikävä kyllä hieman etäisiksi, minä olisin kaivannut vielä pientä hahmonsyvennystä niin yksilö- kuin vuorovaikutustasollakin. Tämä novelli oli henkilölähtöinen, joten sen voima tulee siitä, kuinka vahvasti päähahmot on kuvattu. Novelli toimi näinkin, mutta se olisi saattanut pystyä vieläkin enempään.

Shimo Suntila
 

*         *         *

Kas tässä on päätoimittajamme kirjoittama novelli. Hm. Onneksi Kosmoskynän toimittajan hommista ei saa palkkaa. (Hah!) Ei siis olisi vaarassa menettää mitään, vaikka luonnehtisi päätoimittajan novellia parahultaiseksi keräyspaperimateriaaliksi. On silti helpottavaa todeta, että Umpipuun lapsi on kelpo novelli monestakin syystä.

Syy 1: vahvat henkilökuvat. Henkilöitä rakennellaan kiireettömästi ja perusteellisesti, ja vereviä niistä sitten tuleekin. Minäkertoja on maanläheisempi ja tavallisempi kuin sisarensa Henna, joka on varsinainen päähenkilö. Kummankin kehitys on selkeästi motivoitu. Hennan outous ei ole kliseistä mustissakulkemista ja vetäytymistä normaalimaailmasta, vaan ihan omanlaistaan horjahtelua metsän peitosta ihmisten joukkoon ja takaisin. Sisarusten välinen suhde on vakuuttava: kiintymys on lujaa, muttei sulje pois kateutta tai muitakaan negatiivisia tunteita eikä sitä, että sisarukset ajoittain loittonevat toisistaan. Näitä tunteita ja tilanteita voi tunnistaa kuka tahansa sisko tai veli.

Syy 2: näppärä juonenrakennus. Kohtaus kohtaukselta kokonaiskuva laajenee niin mallikelpoisesti, että se alkaa jo häiritä. Henkilöistä ja taustoista paljastetaan hiljalleen jotakin uutta ja melkein jokainen jakso päättyy siihen, että viitataan tulevaan: miten tästä selvitään – mikä on selitys – "Mun olisi viimeistään silloin pitänyt arvata, ettei kaikki ole kohdallaan". Lukija suorastaan näkee koukun, eikä silti voi olla siihen menemättä.

Syy 3: omaperäinen lähtökohta. Eipä taida olla kovin monta sf-novellia, jotka sijoittuisivat suunnistuksen maailmaan. Kuitenkin se on mitä oivallisin tapa asettua luontevasti metsään ja ruveta tutkailemaan sen mystiikkaa. Miksi toinen suunnistaja menestyy aina paremmin kuin toinen, johtuuko se vain harjoituksen määrästä ja kartanlukutaidoista? Kotoperäinen miljöö – suo ja metsä – sekä arkiset riennot lähentävät tätä novellia perusproosaan, rakentavat siltaa sf:n ja valtavirran välille.

Pieniä moitteita rapsahtaa muutamasta seikasta. Päätoimittaja eksähtää välillä kuvaamaan tuskastuttavan tarkkaan esimerkiksi henkilöittensä ominaisuuksia tai kertojaminän ajatuksenjuoksua; kaikki sivupolut eivät tunnu tarpeellisilta saati välttämättömiltä. Myös pieni kielellinen seikka tökkii: kertoja (maalaistyttö) viljelee muuten huolellista kirjakieltä, mutta käyttää poikkeuksetta itsestään ilmaisua mä ja kutsuu äitiä ja isää mutsiksi ja faijaksi. Tällainen tuntuu hiukan päälleliimatulta.

Ja vielä yksi tärkeä asia: novellin loppu, ihan viimeiset rivit, on loistava.

Sari Peltoniemi