Mari Saario: Paluu
(Spin 1/00)

Tässä novellissa paluu suuntautuu juurille. Minäkertoja on vanhaa noitasukua, ja vähitellen hän alkaa tiedostaa taustansa. Hän alkaa ymmärtää sen, mistä on kotoisin ja senkin, miten on juuriltaan eksynyt.

Tämä taitaa olla kolmas novelli, jonka luen Mari Saariolta. Joudun toistelemaan aiempia kannanottojani: tässäkin tekstissä on kadehdittavat ainekset. Tämäkin teksti osoittaa, että Saario on älykäs, kekseliäs ja kielellisesti pätevä kirjoittaja. Tästäkin tekstistä puuttuu silti jotakin, ehkä vain hiukan lisää sitä itseään eli kirjoittamisponnistusta.

Mikä sitten mättää? Tekstin "henkilökohtainen" aines eli ne kohdat, joissa käsitellään minää ja hänen sukuaan, ovat mielestäni onnistuneita. Ne ovat tämän tekstin komea ydin. Jostakin syystä minäkertoja herkeää myös pitkällisiin pohdintoihin siitä, miksi noituus katosi. Nämä selvitykset syövät tehoa näinkin pienimuotoisessa novellissa. Ensinnäkin ne ovat monin paikoin sisällöltään hiukan hämäriä ja toiseksi ne vaikuttavat myös tyyliä hämärtävästi. Yksilön tarina katoaa ylimalkaisen historioinnin taakse ja lukija hämmentyy: onko tässä kyse noidan tarinasta vai magiapoliittisesta kannanotosta?

Näitten yleispohdintojen takia novellissa ei kunnolla ehätetä minäkertojan maailmaan esimerkiksi niin, että hän kävisi dialogia jonkun toisen kanssa tai juurikaan palailisi konkreettisesti vaiheisiinsa noitasuvun vesana. Mielestäni suoran kerronnan voisi silloin tällöin katkaista pienellä kuvaelmalla vaikkapa siitä, kun isoäidin sisar ennustaa minälle ja muille lapsille korteista – nyt tällaiset tapaukset vain mainitaan ohimennen.

Yleiskuvaukset voisi mielestäni siirtää yksilön omiksi. Nyt novellissa esitetään esimerkiksi seuraavanlainen asia: "Hämärän tiedot eivät enää kulkeneet verenperinnössä kertojapolvesta toiseen, vaan ne oli pakotettu järjestelmällisiksi symboleiksi kovien kansien väliin, valmiina tarjoutumaan ja avautumaan jokaiselle kuin halpa nainen". Tämäntapaiset seikat minäkertoja voisi kuvata oman kokemuksensa kautta. (Vakuuttavathan tyylioppaatkin, että yksityinen on kiinnostavampaa kuin yleinen.)

Vaikka tässä taas puhun puutteista enemmän kuin ansioista, niin olen silti sitä mieltä, että tämä novelli on reippaasti ns. voiton puolella. Mikäli mitään ymmärrän, niin Mari Saarion pitäisi kehittää lähinnä istumalihaksia, jotta jaksaisi vielä hiukan pitempään rukata tekstiään. Loistavia ideoita näyttää kyllä riittävän.

Sari Peltoniemi