Johanna Sinisalo: Lentävä hollantilainen
(Portti 1/00)

Johanna Sinisalon Lentävä hollantilainen on osa, olikohan peräti päätösjakso kirjoittajan planeettasarjassa. Ollaan edetty Aurinkokunnan peräpäähän, Neptunukselle saakka. Planeettasukeltajat, virtuaalilentäjät, syöksyvät tutkimaan planeetan kaasukehää ja varsinkin sen Suurta Mustaa Täplää sekä Kiitäjää, nopealiikkeistä kirkasta muodostelmaa. Planeettaluotain LeVerrier on neljän hengen miehittämä; heistä kaksi on planeettasukeltajia.

Mikä on se resepti, jota noudattamalla saadaan aikaan tällainen tyylikäs ja puhdaslinjainen scifi-novelli? Ensin tarvitaan tietoa. Sitten se tieto pitää pilkkoa pieniksi paloiksi ja freesata pannulla sopivan pehmeäksi (älä kypsennä liikaa). Sitten valitaan henkilöitä. Jo kaksi henkilöä tietysti riittää kehittämään ristiriitoja yllin kyllin, mutta kolmella tai neljällä saadaan monipuolisempi soppa. Näillä aineksilla syntyy jo novelli, mutta ei välttämättä scifi-novellia. Tarvitaan siis meidän kaikkien suosikkimaustetta, sense of wonderia. Sen ansiosta tulee juonestakin ihmeen kuohkea, ainakin jos kokki on niin kokenut kuin Johanna Sinisalo.

Varsinkin novellin alkupuolella käytetään paljon aikaa ja vaivaa lentämisen kuvaamiseen: millaista se on ylipäätään ja miltä se tuntuu aurinkokuntamme eri planeetoilla. Nämä kuvaukset ovat toki ansiokkaita ja kiehtovia, mutta jossain vaiheessa tulee ähky: hei, tämä tuli nyt jo hyvin selväksi. No. Sitten päästään Neptunukselle ja henkilöt alkavat ns. riisua huntuja todellisen minuutensa edestä. Varsinkin kertojaminä pääsee yllättämään ihmiseksi hän osoittautuu eikä niinkään avaruuden sankariksi.

Niin ikään selviää, mikä Kiitäjä todella on. Tässä kohti pitää kateellisena todeta, että Sinisalo osaa ripauttaa sense of wonderia juuri parahultaisesti samoin kuin nokkelia yksityiskohtia. Loppu on tunnetusti vaikea paikka niin sf- kuin muillekin novellisteille, ja siinä Sinisalokin hiukan kangistelee. Larssonin ratkaisu on alleviivattu aika tuhdisti. Kyllä sen nieltyä saa, onhan se kaunis, jopa runollinen. Silti sen idealismi on räikeähköä, varsinkin kun olemme juuri joutuneet minäkertojan kautta havaitsemaan ihmismielen heikoksi houkutusten edessä.

Sari Peltoniemi

 
*         *         *
 
Romahtanut sivistys on päässyt jälleen kiertoradalle. On koittanut uusi avaruuden tutkimisen aikakausi. Uuden ajan pioneereja ovat planeettasukeltajat, jotka datakypärien ja lukuisten muiden sensoreiden avulla ohjaavat kaasujättiläisten syvyyksiin syöksyviä sondeja, jotka tietokoneen ohjauksessa tuhoutuisivat ensimmäisen ongelman ilmetessä. Retkikunta matkaa Jupiterilta aina Neptunukselle saakka, jonka kaasukehässä he tekevät ihmeellisen löydön.

Novellin varsinainen juoni on aika yksinkertainen, mutta tärkeää ei olekaan juonen monisäikeisyys vaan kerronta. Ja sen Sinisalo hallitsee täysin. Tarina imaisee mukaansa kuin Jupiterin vetymereen asti ulottuva maapalloa suurempi hirmumyrsky. Planeettasukelluksen kuvaus on tämän novellin anti suomalaiselle tieteiskirjallisuudelle.

Ikävä kyllä novellin pointti, se kuuluisa ihmeentuntu, latistuu siitä havainnosta, että se olisi voinut olla syvempikin. Neptunuksen löytö analysoidaan hiukan kliinisesti, se luokitellaan ja sen historia selostetaan tärkeimmiltä osiltaan, vaikka paras mihin hahmot pystyvät resursseillaan on vain hailakka arvaus. Ihme on kategorisoitu ja hämmästys on kesytetty.

Kaiken kaikkiaan Lentävä hollantilainen on hyvä ja viihdyttävä novelli, sekä ennen kaikkea sitä tärkeintä, science fictionia.

Shimo Suntila