M.G. Soikkeli: Metsätähti-saaga
(Finnzine 1/98 - 4/99)I Prologi
Kahdeksanosainen Metsätähti-saaga on viime aikojen kunnianhimoisimpia tekstejä suomalaisen harrastajakirjoittamisen alalla. Enpä muista vastaavaa sitten Erkki Ahosen päivien. Soikkeli on mitä ilmeisimmin seuraava valovoimainen kirjoittaja Sinisalon, Isomäen ja Jääskeläisen jälkeen suomalaisen tieteiskirjallisuuden kartalla, siis myös kirjamuodossa. – Mutta takaisin Metsätähdelle: M.G.:n kirjoitustyyli elää ja toimii; ei täydellisesti, mutta riittäävän hyvin! Kirjoittajamme onnistuu päämäärässään!
II Nurkaan siitä!
Kirjallisuustieteeseen aina väitöskirjaa myöten perehtynyt Soikkeli rakentaa (virtuaali)maailmansa näkökulmatekniikalla ja pumppaa sen niin täyteen (uus)käsitteitä ja "oliointia", että keskivertolukijan ymmärrys- ja vastaanottokyvyn rajoja koetellaan. Muutama kuvaava esimerkki: "Meebeli, ktoonikko, rebiblisti, evokkaat, gaiaistit, kuvaäänet, kynttilälaser, maa- / taivasalkuinen, yrttinoidat, maavesi, petoäly, sotatahto" jne. Pieniä, mutta tärkeitä yksityiskohtia...
Metsätähti on kuitenkin ennen kaikkea rakenteellinen novelli, jossa runsaan käsiteapparaatin ja kertomisnäkökulmien ylivalta ajoittain polkee spontaanin kertomisen ilon; sen ilon, joka Soikkelin tavalle kirjoittaa on ollut niin ominaista ja hänen aiemmista teksteistään tuttua ja ylistettyä. Muttei onneksi kokonaan.
Spontaani kielellinen iloittelu, jota kirjoittajamme niin ansiokkaasti on harrastanut aiemmissa teksteissään, on esillä myös Metsätähdessä - ehkä jo sen pituudesta johtuen - joskin alistettuna suuremmalle päämäärälle: perusmyyttiselle maailmanluomiselle; alkusynnyn kertomiselle; kertomusten kertomukselle.
Metsätähteen on rakennettu kerronnan ja ymmärtämisen tasoja niin runsaasti; samoin kuin niiden tueksi viittauksia, vihjeitä, käsitteitä ja ilmauksia (vrt.uudissanat), että kokonaisuuden hallittu ylläpitäminen, kerronan jännitteiden rakentaminen ja purkaminen jne., on hatunnoston arvoinen suoritus. Hienoa, M.G.!
Suomalaisen tieteiskirjallisuuden lyhyen historian aikana vastaavaan maailmanrakentamisen projektiin ei monikaan kirjoittaja ole halunnut... tai pikemminkin: ei ole kyennyt. Soikkelin yritys – ja pääosin vielä onnistunut sellainen – ansaitsee paikan sf-kansakunnan kaapin päällä. Eri asia sitten on, miten tavallinen lukeva sf-rahvaamme Metsätähteä ja sen kirjoittajaa arvostaa. Ehkä monet sanovat: Soikkeli kirjoittaa hyvin, mutta... Turussa sentään on sikäläisten sf-fanien päämaja nimetty jo Terrakodiksi, joten siellä sentään ymmärretään hyvän tieteiskirjallisuuden päälle.
III Kissasta jumalaksi
En malta olla vertaamatta Soikkelia toiseen kirjalliseen sf-megatähdemme, kolminkertaiseen Atorox-voittajaan Pasi Jääskeläiseen. Mitä eroja ja/tai yhteistä Soikkelin ja Jääskeläisen tyylillä ja tavalla kirjoittaa on? Miksi kirjoittajat sijoittuvat hieman eri tavalla kirjoituskilpailuissa jne.? Ovatko erot todellisia ja kuinka merkittäviä ne ovat?
Molemmat kirjoittavat oivaltavasti ja tuoreesti; molempien mielikuvitus taipuu kielelle, jota on miellyttävää lukea. Missä siis ero? Mielestäni Jääskeläisen tapa kirjoittaa on henkilökohtaisempi ja puhuttelevampi; se tulee lähemmäksi keskivertolukijaa. Soikkeli puolestaan pysyttelee etäänpänä; hänen maailmansa on enemmän kuvattu kuin kerrottu... Merkittävä ero; edellinen puhuttelee tekstin rakenteellisia hienouksia arvostavia kriitikoita, jälkimmäinen lukijoiden suuria joukkoja.
Jääskeläisen teksteistä huokuu kirjoittamisen kiihko ja intohimo, kun taas Soikkelin teksteissä kirjoittaja on etäänpänä teksteistään. Jääskeläisen ihmiset ovat eläviä, arkisiakin, Soikkelin ihmiset ja "oliot" ovat idealisoituja "kristalli-ihmisiä", tämän ja toisen maailman puolivälistä. Tämä jako on tietenkin pohjimmiltaan niitä maku- ja tyylieroja, joista ei voida kiistellä; toisaalta – oma näkemykseni – M.G.:n kissasta-jumalaksi- ja virtuaalista-lihaksi-ja-vereksi -juonikaaviot ovat uskomattomuudessaan (älyllisesti) kiehtovia, vaikka eivät puhuttele intiimimpää, arkisesti uskottavampaa kuvausta kaipaavaa lukijaa.
Molempien kirjoittajien, Soikkelin ja Jääskeläisen perimmäinen lumo selittyy mielestäni arjen olemassaolon ylittävien päämäärien (tai ideaalien) tasolla, joita (pää)henkilöt ja heidän tekemisensä ilmaisevat. Hieman hankalasti sanottu, mutta kaikkihan me kaipaamme jotain ylevää, tai ainakin arvostamme ja tunnistamme sen, kun sitä harvoin näemme... Tässä viimeisessä huomiossa vihje myös muille skribenteille; maitokaupassa käynti, henkilöiden ihmissuhdeongelma (lue. riitely ja ristiriidat) ja/tai galaktisen sodan voittaminen sen pikkutarkan teknisen kuvaamisen tasolla ei riitä, jos tekstissä ei ole... ideaalia.
Pekka Sirkiä