Minerva Aro: Pyhä, pyhempi, Barbara
(Portti 2/00)

Portin novellikilpailua voinee perustellusti kutsua tämän hetken merkittävimmäksi kirjalliseksi koitokseksi kotimaisen scifi- ja fantasianovellistiikan alalla. Vuosittain kilpailuun lähetetään pari sataa novellia, joista raati seuloo esille senvuotisen sadon parhaimmiston. Ehdoton kärki palkitaan voittajasijoilla ja tuohon ryhmään kuuluvilla on yleensä tavannut olla vahvat mahdollisuudet myös seuraavia Atoroxeja jaettaessa. Kunniamaininnoilla on tavanmukaisesti palkittu joukko sellaisia tarinoita, jotka ovat periaatteessa olleet novelleina toimivia, mutta joissa olisi tästä huolimatta ollut jotain paranneltavaa. Tämänkertaisen novellikatsauksemme aloittava Minerva Aron Pyhä, pyhempi, Barbara kuuluu tähän jälkimmäiseen sarjaan.

Aron tarina edustaa lajityyppiä, jota voisi kaiketi nimittää jonkinlaiseksi "käänteiseksi tutkimusmatkailijascifiksi", ollen tässä sarjassa kaikin puolin asteikon keskivaiheille sijoittuva tapaus. Novellia ei siis voi kehua perusidealtaan tai lähestymistavaltaan järin omaperäiseksi, jos ei mahdottoman onnettomaksikaan. Vieraalle planeetalle laskeutuu muukalaisista koostuva arkeologijoukko, joka alkaa tutkia sen pinnalta löytyviä raunioita ja selvittää sillä vuosisatoja aiemmin kukoistaneen kulttuurin saloja. Toisin kuin monet lajityypin helmasynteihin kompastuvat tarinat, Aro tekee kuitenkin alusta asti selvästi, etteivät päähenkilöt ole ihmisiä. Näin pelin säännöt ovat lukijalle selvät alusta asti ja tämän tehtäväksi jää vain nauttia kyydistä.

Aron novelli on leppoisaa kotimaista perusscifiä. Monellakin tapaa hyvin Stanislaw Lem -henkinen muukalaiskuvaus toimii ja luo kuvan vaihteeksi varsin... erilaisesta muukalaislajista, olkoonkin, että tuo erilaisuus rajoittuu vain fyysisiin piirteisiin ja itse päähenkilöistä muodostuu ehkä turhankin inhimillisiä tapauksia. Tämä toisaalta lienee ollut kirjoittajan tarkoituskin, sen verran ihmismäiseltä arkeologiryhmän akateeminen nahistelu tuntuu. Juuri lämminhenkinen muukalaiskuvaus onkin tarinan suurin vahvuus ja se piirre, joka tekee vaikeaksi suhtautua novelliin kovin ankarasti.

Suurimmat miinuspisteet tulevat tarinan kieltämättä hieman pitkitetystä luonteesta. Alieniarkeologien työn etenemistä seurataan tarinassa sellaisella tarkkuudella, että lukijan mielenkiinto on vaarassa lopahtaa ja novellin sivumäärästä olisi hyvin voinut pudottaa kolmanneksen pois juonen lainkaan kärsimättä. Lopun palkitsevuus saa kuitenkin antamaan novellille paljon anteeksi. Vaikka asioista perillä olevalle lukijalle ei siis olekaan suuri arvoitus, millä planeetalla tarinassa oikein seikkaillaan, osaa Aro pantata lopullista salaisuutta taiten ja yllättämään viimeisellä paljastuksellaan lukijan. Pyhä, pyhempi, Barbara. Totta tosiaan.

Pasi Karppanen