Irma Hirsjärvi: Elossa
(Alienisti #11 – Dance Macabre of 42)

Alienistin inho-teemanumeron novellit ovatkin pirteää luettavaa. Taas herää ihmetys siitä, että tämä meidän halveksittu genremme pystyy elättämään povellaan lukuisia harrastajalehtiä, joihin kaikkiin riittää novelleja, joitten joukosta löytyy pieniä – ja suurempiakin – helmiä tuon tuosta. Jokainen itseään kunnioittava sf-harrastaja kirjoittaa novelleja, jopa Irma Hirsjärvi, jota ainakin Kosmoskynän nuorempi toimittajapolvi on pitänyt lähinnä järjestöaktiivina eikä niinkään prosaistina. Pääkirjoituksesta ilmenee, että Hirsjärvi jouti kirjoitushommiin jalkakipujen vuoksi. Niistä virisi myös novellin alkuasetelma.

Irtileikatun ruumiinosan asettaminen näyttöpäätteen päälle onkin esimerkki sellaisesta aloituksesta, joka on novellille kuin novellille ansioksi. Tarina antaa kuitenkin jotain muuta kuin mitä lupaa: ei karmeanhauskaa paloitteluiloittelua vaan hiukan surumielisen tutkielman siitä, mitä lopulta on olla elossa (ja hyvä näin).

Rakenteeltaan novelli on ympyrä eli alkaa lopusta ja loppuu alkuun. Tämä toimii mainiosti, koska Hirsjärvi kykenee rakentamaan sellaisen tilanteen, jonka syitä lukija ei mitenkään kykene arvaamaan. Miksi jalka leikataan irti ja asetetaan monitorin päälle? Miksi tilanteeseen ei liity kauhua tai edes tuskaa? Novelli on siis pakko lukea kokonaan, sillä vastaukset on saatava. Tarina on sommiteltu eheäksi: kaikki yksityiskohdat loksahtelevat paikoilleen ja saavat selityksensä parahultaisella tarkkuudella (parahultainen tarkkuus on sitä, ettei lukijaa kiusata alleviivauksilla tai piinallisen runsailla tieteellisillä yksityiskohdilla). Hiukan pitempään ympyrän sulkeutumista olisi ehkä voinut vielä säästellä.

Hirsjärvi siis pohtii sitä, mitä on olla elossa. Mitä se on yksilön omalta kannalta ja mitä se merkitsee muille, esimerkiksi perheenjäsenille. Päähenkilö puhuu perheestään hyvin rakastavasti, mutta paljastuu pieniä asioita, jotka hienovaraisesti muistuttavat myös perhe-elämän ristiriidoista. Päähenkilön tuskia kuvataan vahvoin kielikuvin ja hänet tuodaan muutenkin hyvin lähelle lukijaa; häneen on helppo samastua ja hänen tunteensa siis liikauttavat lukijaakin. Äidin näkökulma ei ole mitenkään puhkikulutettu sf-rintamalla, joten pisteitä ropisee siitäkin.

Jotkut pikkuseikat – osin makuasiatkin – hiukan häiritsevät. Alun kassi on loppuun päästyä muuttunut käsilaukuksi, tapahtumapaikkoina mainitaan Jyväsjärvi ja Kirkkopuisto, mutta henkilönimet ovat englanninkielisiä (mihin kaikki Vainikaiset, Jääskeläiset ja Rummukaiset muka Jyväskylästä katoaisivat?) eikä päähenkilö oikein tiedä, kenelle hän puheensa osoittaa – väliin hän siis puhuu yleisesti ja väliin miehelleen. Tajunnanvirtamaiseen tyyliin sekä novellin aiheeseen kyllä sopivat ihmettely ja alituinen kysely samoin kuin yhden sanan virkkeet, mutta runsaasti viljeltyinä ne alkavat hiukan syödä tekstin tehoa: syntyy liikaakin paatosta ja toisaalta myös hienoista luettelon tuntua.

Vahva novelli kuitenkin.

Sari Peltoniemi