Boris Hurtta: Valdemarin kirja
(Portti 2/00)

Jo ikämiehen vuosiin ehtinyt kirjojenkeräilijä Valdemar Rydberg tämän nuorempi aisapari Nils "Nisse" Hermelin ovat Boris Hurtan luomuksia alunperin jo 80-luvun lopulta. Tällöin kirjoittaja kuljetti hahmojaan käynnissä olleen Lovecraft-buumin myötä sellaisen salatieteellisen lihamyllyn läpi, että kaksikon nuoremman osapuolen jääminen hengissä tai ainakin järjissään olevien kirjoihin oli hiuskarvan varassa. Tätä nykyä Nils ja Valdemar ovatkin jo vetäytyneet eläkkeelle salatiedepuuhista, tyytyen seuraamaan sivusta ihmiskunnan sekä tätä suurempien ja määrättömästi vanhempien voimien hiljaista taistelua.

Mihinpä kissa raidoistaan kuitenkaan pääsisi. Vaikka Nisse haluaisi vain pitää antikvariaattiaan, onnistuu Valdemarin tuon tuosta kiskoa oppipoikansa mukaan epämääräisille matkoilleen, juoksentelemaan kaikenmaailman mustien raamattujen sun muiden bibliofiilisten harvinaisuuksien perässä. Tällaisesta asetelmassa lähdetään liikkeelle nytkin. Jokin on jälleen saanut vanhan kirjojenkeräilijän kiihdyksiin tämän rynnätessä rauhallisena joulunaluspäivänä Hermelinin puotiin. Valdemarilla on siannahkainen salkkunsa kaikkea tarpeellista täynnä, joten mitäpä siinä muuta kuin palttoo päälle ja menoksi.

Tyylillisesti tarina on taattua Hurttaa. Kieli on mukavan vanhahtavaa, ajankuvaus rikasta ja yksityiskohdat runsaita. Tarina kulkee kahdella aikatasolla ja enemmän kuin toimijoina Nils ja Valdemar ovat mukana vain tarkkailijoina, kirjaamassa ylös jo tapahtuneen. Todellisten henkilöiden sekä tapahtumien yhdistäminen fiktiivisiin luo nytkin kiehtovan illuusion, jonka uskoisi helposti todeksi. Tällä kertaa tarinan todellinen henkilö on Tatu Vaaskivi, 30-luvulla vaikuttanut kulttuuripersoona, jonka vaiheista sekä etenkin erään talvisen vuoden 1935 yön tapahtumista tarina aineksensa ammentaa.

Hahmoina Nils ja Valdemar ovat Hurtan miellyttävimpiä, ainakin pitkäikäisimpiä luomuksia. Parivaljakko on seikkaillut Portin sivuilla nyt jo runsaan vuosikymmenen ajan ja vaikka vauhti onkin ajan mittaan rauhoittunut melko lailla, on hahmojen seikkailuissa edelleen oma viehätyksensä. Myös tämän tarinan lukee varsin mielellään, jos nyt seikkailu ei suurempiä jännitysmomentteja tai muuta hiuksianostattavaa tarjoakaan.

Pasi Karppanen