Emma Viljamaa: Leluhylly
(Alienisti #11 – Dance Macabre of 42)

Viljamaan novelli pistää minut taputtamaan pulleita pikku käsiäni. Teksti on häijyä, inhottavaa ja virkistävää varsinkin sellaiselle, joka päivät pitkät joutuu etsimään barbien sormuksia ja korjailemaan vuotavia pehmoeläimiä. Tapahtumat sijoittuvat pikkusiskon leluhyllyyn, jossa lelut eivät enää istukaan herttaisilla teekutsuilla.

Novelli pidetään napakasti lyhyenä, mikä onkin järkevää – miksipä ryöstöviljellä aihetta. Nyt siitä saadaan parhaat mehut irti. Niin ikään vältetään turhaa selittämistä. Tilanne on tämä: tytöt osaavat ohjelmoida lelujaan ja vieläpä loihtia. Miksi he osaavat ja miten se on mahdollista? Mitä sillä on väliä! Meitä kiinnostaa lopputulos, eivät selittelyt. Tämän Viljamaa on ymmärtänyt ja lennättää tarinaansa keveästi.

Ehkä kaikkien vaikuttavinta tässä novellissa on, että se palauttaa mieleen ne lapsuuden oudot hetket, jotka ovat täynnä syyllisyydentunnetta. Kuinka moni voi väittää leikkineensä barbeilla vain vaatteidenvaihtelua ja kylässäkäyntiä? Entä miksi Urpo-nallen sahajauhot olivat aina lattialla? Toinen alati kiehtova seikka on elottoman muuttaminen elolliseksi hiukan Frankensteinin hengessä.

Muutamasta pienenlaisesta asiasta tekee mieli narskahtaa. Kun näkökulma on Lauran, niin on outoa, että hän puhuu omista ilmeistään: "Vilkaisin Sonjaa juonekkaan näköisenä" tai "Syyllinen ilmeemme muuttui kauhistuneeksi". Hänhän näkee vain pikkusiskonsa kasvot, ellei vilkuile jatkuvasti peiliin. Toinen detalji, joka pistää silmään on 'Nynfomaani'-sana. Miksi se on kirjoitettu isolla alkukirjaimella? Entä johtuuko muutenkin virheellinen kirjoitusasu siitä, että sana tulee lapsen suusta? Ja vielä: onko uskottavaa, että tällainen sana lapsen suusta ylipäätään tulee? Kolmanneksi mainittakoon vielä lopun Nora-täti, jonka läsnäololle on vaikea keksiä perustelua. Hänellä ei tunnu olevan mitään tekoa tässä novellissa.

Kun narinat on naristu, niin voidaankin taputtaa kätösiä novellin lopulle (josta tosin tuo Nora-täti voitaisiin leikata). Viimeinen virke saattaa lukijan aatokset uusille, väljemmille lentoradoille. Tämä ei jääkään tähän.

Sari Peltoniemi