Seppo Koskinen: Profeetta
(Kosmoskynä 4/00)

Seppo Koskisen Profeetta edustaa sitä alamme kotimaista perusnovellistiikkaa, jota on tottunut lukemaan Portti-lehden sivuilta. Tutunoloiset, vaikkakaan eivät turhalla monivivahteisuudella pilatut päähenkilöt, tiukasti suomalaisessa arkitodellisuudessa kiinni oleva miljöönkuvaus, tasaisen varmasti eteenpäin kulkeva kerronta ja yksi scifi-idis. Päähenkilöt, joita useasti on vain yksi keskeisempi, joutuvat temmatuksi omalaatuisten tapahtumien pyörteisiin, yhtä ja toista kummallista tapahtuu, mutta itse loppuratkaisu jää useimmiten auki. Näillä eväillä on mahdollista rakentaa sekä aivan toimivia scifinovelleja että hieman vaivaannuttavampiakin tyylinäytteitä. Koskinen onnistuu omassa tarinassaan kokolailla kiitettävästi.

Juonellisella tasolla Profeetta on melko yksinkertainen. Tarina kerrotaan takauman muodossa. Hieman sekavassa mielentilassa olevan tuntuinen päähenkilö kävelee kirkuvia lokkeja täynnä olevalla kaatopaikalla ja alkaa kertoa lukijalle elämänsä tarinaa. Alkuvaiheiden jälkeen päästään nopeasti itse asiaan. Kaupungin laidalla sijaitsevalle kaatopaikalle on syntynyt karismaattisen "Profeetan" johtama uskonlahko, jonka pariin päähenkilöä alkaa kiskoa voimakastahtoinen, tätä jo vuosien ajan näkymättömässä lieassa pitänyt nainen. Sitten alkaa tapahtua kaikenlaista omituista ja lopussa ollaan jälleen turvallisesti reaalitodellisuudessa.

Tarinan draamallisen rakenteen auki repiminen ja vikojen etsiminen siitä tuntuu Profeetan tapauksessa ongelmalliselta siinä mielessä, että kyseessä ei ole niinkään juoninovelli kuin matka yhden henkilön sielunmaisemaan. Siltikin muutamat kohdat, eritoten tarinan keskivaiheille sijoittuva, siitä ison osan lohkaiseva päähenkilön sielutrippi, jossa tämä käy tapaamassa kuollutta äitiään, tuntuvat kokonaisuuden kannalta hieman irrallisilta. Tietynlaisia sosiologisia, länsimaista kulutusyhteiskuntaa kritisoivia äänenpainojakin on novellista havaitsevinaan (tarinan kehyskertomuksen sijoittuminen kaatopaikalle) mutta nuo painotukset tuntuvat vain puolinaisilta heitoilta.

Toisaalta mikään näistä kauneusvirheistä ei ole suuruudeltaan sitä luokkaa etteikö novellista kykenisi nauttimaan tasapainoisena palasena suomalaista scifiproosaa. Tarinan eittämättömiin ansioihin kuuluukin tietynlainen pakottamattomuus ja miellyttävä jalat-maassa-asenne. Se ei toisin sanoen yritäkään rakentaa sisälleen monimutkaista draamallisten tasojen merkitysverkostoa Jääskeläisen tai Soikkelin novellien tapaan, vaan tyytyy tekemään sen minkä osaa hyvin, kertomaan yhden tarinan alusta loppuun. Ei siis ehkä Atorox-voittaja-ainesta, mutta ainakin minä Profeetasta pidin.

Pasi Karppanen