Petri Laine: Laupeudellakin on rajansa
(Finnzine 3/00)

Laupeudellakin on rajansa sijoittuu Italiaan ja katolisen kirkon piiriin. Alkuasetelmasta viriää jopa muistumia Isä Camillosta, mutta tällä kertaa Isä on Antonio eikä hän keskustele Kristuksen kanssa.

Petri Laineen novelli on huolella rakennettu. On ilahduttavaa ja jopa vapauttavaa lukea kieltä, joka ei kompuroi. Huolellisuus ja lukijaystävällisyys yltävät myös novellin rakenteeseen. Asioita paljastuu sopivassa tempossa ja evästä riittää loppuun asti. Laine pursottaa tuubin paletille nätisti ja tasapainoisesti. Samoin kuvaus on sillä tavoin niukkaa mutta silti tarkkaa, että kuvat piirtyvät verkkokalvoille kuin itsestään. Kaunis on esimerkiksi se vertaus, joka liitetään Isä Lucan puheeseen: "Ja kun hän viimein puhui, hänen äänensä oli hyvin heikko, sanat pelkkiä hauraisiin kuoriin valettuja henkäyksiä."

On kuitenkin pakko sanoa, että jotain epämääräisen tunkkaista tässä novellissa on. Jo novellin nimi rupeaa väkisin vääntäytymään uuteen muotoon – tällaisena se on hiukan leväperäinen. Pahan kiusaama katolinen pappi on sellainen aihe, josta on meille jo paljonlaisesti materiaalia annettu. Tätä kautta on aika vaikeaa saada lukijaa syttymään hyvän ja pahan taistelulle. Varsinkaan kun Isä Antonio ei saa juurikaan piirteitä, jotka erottaisivat hänet katolisen papin stereotyypistä.

Loppuhuipennus lässähtää hieman, kun lukijan pitää pähkäillä "taistelun" konkreettisuutta. Tarkoitetaanko nyt sitä, että on alkamassa jokin aivan erityinen uusi skaba vai muistutetaanko nyt siitä taistelusta, joka alkoi historian alkuhämärissä ja joka on siitä asti jatkunut?

Laine ei ole päästänyt itseään helpolla – moni ei uskaltaisi koskea edes haravalla yhdistelmään kiusaaja ja katolinen pappi. Ja kuten sanottu, muotoseikat ovat sikäli hyvin hallinnassa, ettei tätä novellia millään saa tyrmättyä edes Colosseumilla. Pystymme vain pistelemään niistä pikku aukoista, joita haarniskaan on jäänyt.

Sari Peltoniemi