Valendis Suomalainen: Valintakoe
(Marvin 2/2000 – Retromarvin 2020)

Valendis Suomalaisen Valintakoe on kuin tuulahdus scifinostalgiaa jostain 80-luvun kultaisilta vuosilta, jolloin kotimainen alan novellistiikka talsi vielä lapsenkengissään ja oli muutenkin luonteeltaan hapuilevaa. Tarina alkaa sinänsä lupaavasti. Tapahtumaympäristönä on kuollut autiomaa, näyttämön tuodessa muissakin suhteissa elävästi mieleen Petri Hiltusen Asfalttitasangon. Aika on joskus Kolmannen maailmansodan jälkeen ja päähenkilöinä kolme aavikolla matkaavaa kulkijaa, jotka kaikki edustavat seikkailuscifin kuluneimpia perustyyppejä, yksi on pitkä ja vaalea johtajahahmo, toinen porukan pakollinen silmälasipää ja kolmas heikko nainen.

Sitten löydetään hylätty bunkkeri ja mennään sinne piiloon kuumuutta ja auringon paahdetta. Ruokaa sieltä ei kuitenkaan löydy ja ennen pitkää ovat hermot taas pinnassa. Tässä vaiheessa lukija jo raapii päätään ja yrittää arvailla onko juttu ihan oikeasti näin huono vai yrittääkö kirjoittaja kenties rakentaa kuluneiden perustyyppinen pohjalta jonkinlaista yllätysmomenttia? Suurikaan paljastus ei liene, että kyse on jälkimmäisestä. Tässä mielessä tarinan alku pelaakin kokolailla hyvin. Ongelma on siinä, että lupaavan alun jälkeen puhti tuntuu hävinneen kirjoittajalta tyystin ja muutaman hätäisen käänteen jälkeen tarinan langat kietaistaan parilla kappaleella yhteen.

Mieleen nousee useampiakin kysymyksiä. Mikä lienee ollut tämänkin kirjallisen helmen synnyn taustalla? Miksi ihmeessä novelli piti lopettaa näin selvästi kesken? Oliko lehteen nyt vain saatava jotain ja deadline pukkasi uhkaavasti päälle? Toisaalta, kun Retromarvinin sivuilla ollaan, onko koko novelli viimeistelemättömine loppuinen katsottavissa jonkinasteiseksi parodiaksi hieman kehnommasta scifijutusta? Tällaisena Valintakoe kieltämättä pelaisikin hyvin. Jos novelli taas on tehty aivan vakavissaan, on tilanne toinen. Peruskerronnan kirjoittaja hallitsee, myönnettäköön se, mutta jatkossa hieman suurempi kirjallinen kunnianhimoisuus saattaisi olla paikallaan.

Pasi Karppanen