Jarmo Karonen: Kun Jumala kirjoitti scifiä
(Spin 6/00)

Nova-raadissa pidimme Karosen tekstiä pikemminkin pakinana kuin novellina. Ehkä sitä voisi luonnehtia esseeksikin. Teksti käsittelee yhtä teemaa eikä niinkään paneudu esimerkiksi sellaisiin asioihin kuin henkilöt tai juoni. Oivaltavasti ja hauskasti Karonen kuvaa Jumalan ajatusmaailmaa, kaikkitietävyyden ongelmaa. Tuoreutta on sen kuvaamisessa, miksi Jumala ei voi kirjoittaa scifiä – miksi kuvittelu, runoileminen ja tarinointi ovat inhimillisiä kykyjä ja tarpeita.

Tyylillisesti Karonen pysyttelee melko ylevillä linjoilla, niin kuin tietysti yläkertaan sopiikin: "Minä menen nyt huoneistooni ja minua ei tule häiritsemän". Kuitenkin tekstissä viljellään myös arkisempaa tyyliä. Paikoin tuleekin mieleen, että tekstistä olisi saattanut herua lisääkin mehuja, jos olisi määrätietoisesti pysytelty jommassakummassa tyylissä.

Jumalallinen tylsyys – kaikkihan on ollut selvää Hänelle alusta lähtien – välittyy suorastaan kouraisevasti. Jumalan residenssi on niinikään nokkelasti kuvattu ja perusteltu. henkilöksi Jumala on tietysti sikäli hankala, että hänen pitäisi johdonmukaisesti olla kaiken inhimillisen yläpuolella, mutta ollakseen yhtään kiinnostava hän tarvitsee ihmismäisiä piirteitä niin kuin kateutta. Uteliaskin Karosen Jumala on, vaikka tietääkin vastauksen kaikkeen. Pakinoiva ote sallii tällaisia ristiriitoja. (Kenellekään meistä ei kuitenkaan liene epäselvää, mikä on se scifi-sarja joka saa pienen fanaattisen porukan viettämään yhteistä laatuaikaa niin vilpittömän iloisina, että Kaikkivaltiaskin herkeää uteliaaksi ja kademieliseksi.)

Miksipä kunnianhimoisenkaan sf-tekstin pitäisi olla nimenomaan novelli tai pitempää proosaa. Karosen teksti viihdyttää ja ajatteluttaa vallan mainiosti juuri tällaisena – öh, fragmenttina.

Sari Peltoniemi