Olav Tirkkonen: Sateen harmaat kasvot
(Kosmoskynä 1/01)

Ihmismielelle ominainen piirre on antaa useimmille asioille, mukaanlukien sääilmiöille, luonteet. Kirjoittajille eri luonnonilmiöt kieltämättä tarjoavatkin oivan symbolivaraston. Mitä esimerkiksi olisi klassinen kauhutarina ilman vanhan kartanon ulkopuolella raivoavaa ukonilmaa tai onnellinen loppuratkaisu ilman pilvenreunan takaa pilkistävää aurinkoa? Sade sen sijaan on aina jostain syystä mielletty melankoliseksi elementiksi. Tämän lisäksi sillä on näinä aikoina myös toinen, luonnon tasapainon järkkymiseen liittyvä merkitys. Kaikki muistanevat tarinat vedenpaisumuksesta tai Blade Runnerin, jossa satoi koko ajan.

Olav Tirkkosen novelli Sateen harmaat kasvot on toinen viime Kosmoskynässä julkaistuista kahdesta tuokiokuvasta. Siinäkin sataa koko ajan. Tarina kertoo ryhmästä muukalaisia, jotka lähtevät turvatusta "instituutista" matkalle kylmän betoniviidakon läpi, kohti määränpäätä, joka on paitsi lukijalle, myös kaikesta päätellen olennoille itselleen arvoitus. Kuten Tirkkosen toinen samassa yhteydessä julkaistu novelli, Eurooppa sateen jälkeen, myös tämä tarina jättää useimmat juoneen liittyvät kysymykset auki.

Novellin vahvuus ei olekaan juonessa, vaan nimenomaan surumielisessä tunnelmassa ja pakottamattoman oloisessa muukalaiskuvauksessa. Tarinan muukalaiset, jotka ainakin itselleni toivat jostain syystä mieleen Philip K. Dickin romaanissa Maailma jonka Jones teki esiintyneet mutantit, ovat hellyttäviä muotopuolia, aidosti outoja ja ihmisistä poikkeavia, mutta samalla eittämättömän inhimillisiä otuksia.

Sateen harmaat kasvot on kuin pieni tyyliharjoitelma, jollaisia itse kunkin kynäilijän soisi aika ajoin kirjoittavan. Jos ei muusta syystä, niin pitääkseen itsensä hyvässä vireessä.

Pasi Karppanen