Olav Tirkkonen: Eurooppa sateen jälkeen
(Kosmoskynä 1/01)

Novellin Eurooppa sateen jälkeen lukeminen tuntuu elokuvan katsomiselta, niin taitavasti Tirkkonen maalaa maisemaa, henkilöitä ja tunnelmia. Voimakkaat visiot luovat omanlaisensa synkänlyyrisen vaikutelman, jota ei selittelyillä tärvellä. Tosin muutamissa kohdissa kertoja hiukan höpöttää: "…kumpikin hyvin tiesimme, että kaikkea huomiota kannatti välttää. Tai ainakin minä tiesin."

Jostakin syystä novellin nimi on suureellisen väljä, mikä hiukan hämmästyttää, kun novelli muuten on novellimaisen "pieni". Se ei ole maailmanselitys tai opetustarina - se kuvaa yhden lyhyehkön ajanjakson päähenkilön elämästä eikä liiemmin selosta taustoja tai paasaa sormi pystyssä, että näin sitä käypi, kun ei luontoa suojella ja tulevaisuutta ajatella. Tirkkosen dystopia jättää tällaiset seikat lukijan harkintaan ja antaa vain kuvan yhdestä hetkestä ja muutamasta henkilöstä sitä elämässä. Maailmasta näytetään siivu, jonka alussa päähenkilö kohtaa Annan ja jonka lopussa hän on taas yksin. Tämä sai ainakin minut lähtemään riemumielin mukaan peliin ja täydentämään aukkoja.

Mitä ovat vatiaiset? Miksi kertoja näkee heidät punaisina? Miksi päähenkilö on sellainen kuin on? Mitkä hänen ominaisuuksistaan ovat tyypillisiä kotkalle? (Muistamme, että lintujen kuningas leijailee ylväästi korkeudessa, mutta syöksyy heti maahan, kun näkee siellä hyvää syötävää – se siis on jo sinänsä kaksijakoinen olento.) Viiraako häntä kotkanpäästä? Voiko kotkamiehen ja vatiaiset tulkita symboleiksi tai jonkinlaisiksi tyypeiksi? Mielenkiintoista.

Paitsi mielenkiintoinen on teksti myös riipaiseva. Päähenkilöön on helppo samastua, vaikka kotkamaiset temput hämmentävätkin. Anna jää melko salaperäiseksi hahmoksi, mutta hänen kauttaan kotkamiehen elämä muuttuu entistäkin mustemmaksi; väritönhän se oli jo ennestään. Tulee mieleen jokin eurooppalainen tyylikkään murheellinen elokuva, jota ei ole lainkaan makeutettu amerikkalaisittain.

Sari Peltoniemi