Helena Karsik: Molli ja minä
(Alienisti #12 - The Absent friends of 42)

Helena Karsik vaikuttaa kokeneelta kynäilijältä, sen verran notkeasti lause taittuu. Molli ja minä on lämminhenkinen tarina kissasta ja naisesta, joille suo ja metsä näyttävät salaiset kasvonsa. Teemaksi nousee yhteys ihmisen ja eläimen, ihmisen ja luonnon välillä. Molli-kissa on päähenkilö siinä missä minäkertojakin. Kissan reaktioitten kautta lähestytään myös suon salaisuutta.

Novelli ei ole kovin toiminnallinen. Se viipyilee viehättävissä kuvauksissa ja pohdiskeluissa. Kissan olemusta analysoidaan ansiokkaasti ja ylenmääräistä mystifiointia välttäen, vaikka tosipaikan tullen ihmisen ja kissan yhteys osoittautuukin ylen vahvaksi.

Oikeastaan ainoa häiritsevä seikka tässä novellissa on se, että joskus virkkeet ovat liian pitkiä eli kahden pisteen väliin tungetaan ylenmääräisesti tietoa. Siis tähän tapaan: "Se ei ollut suuren suuri, silmämäärin arvioiden ehkä vain hehtaarin kokoinen vaivaiskoivua ja männynkäppyrää vedensilmäkkeissä uittava aapa noiden harjujen ja maantien kuvetta vartioivan tiheän kuusikkorinteen välissä."

Asiasisältö puuroutuu varsinkin, kun mukana on vielä lauseenvastikkeita. Lukija joutuu purkamaan tekstiä, jotta ymmärtäisi. Sähkösanomatyyli ei tietenkään ole tarpeen, mutta sujuvuus kyllä kärsii, jos virkkeet ahdetaan liian täyteen. Ja kun sujuvuus kärsii, niin on vaarana, että menetetään koko lukija muitten tekstien pariin.

Molli ja minä on kuitenkin kaunis ja viisas teksti. Se on myös hyvä muistutus siitä, kuinka monin tavoin voi spekulatiivista fiktiota tuottaa. Tässä tapauksessa spekulatiivisuus on varsin kotoperäistä ja maanläheistä.

Sari Peltoniemi