Emma London: Hissi
(Kosmoskynä 2/01)

Emma Londonin (ent. Viljamaa) Hissi edustaa samanoloista novellistiikkaa kuin parin vuoden takaisessa Atorox-äänestyksessä mukana ollut ja tuolloin sijoittumatta jäänyt, verkkolehti Kalaksikukon sivuilla julkaistu Anni Ahosen novelli Kännykkä. Kumpikin tarinoista edustaa lajityyppiä, jota voisi kutsua paremman sanan puutteessa vaikkapa "työpaikkakauhuksi". Säikyttelyn aiheet löytyvät niissä arkielämästä, vieläpä tietyistä tarkasti määritellyistä esineistä. Tässä tarinassa, kuten nopeimmat ehkä nimestä jo arvaavatkin, pelonaiheet pyörivät hissien ympärillä.

Kielellisesti Hissi on suurimmilta osin sujuvaa työtä ja esimerkiksi muutama Colosseum sitten arvioituun Leluhyllyyn verrattuna se on huomattavasti hiotumpi novelli. Tietynlainen, toisaalta jo lajityyppiin oleellisesti kuuluva peruspelkistyneisyys siitäkin tosin paistaa läpi. Lyhyen tarinan aikana novellin nimettömäksi (ja viime kädessä myös sukupuolettomaksi) jäävään päähenkilöön ei oikein ehdi saada otetta. Tarinaa kuljetetaan kysymys-ratkaisu-periaatteella, oleellisimman asian ollessa päähenkilön hisseihin kohdistuva kammo ja päämääränä ratkaista, mitä sen takana piilee. Sellainen pikkuseikka kuin esimerkiksi ihmiskuvaus on novellissa sivuosassa.

Hissin suurin kompastuskivi lieneekin nimenomaan sen ohuus, niin henkilökuvaus- kuin juonipuolellakin. Päähenkilöt näyttäytyvät tarinassa niin persoonattomina tapauksina, ettei näiden tuntemuksiin oikein pääse eläytymään – kertojapäähenkilössäkin ainoa mainittava luonteenpiirre on tämän hissien kammo – mutta toisaalta turhan juonikaan ei oikein onnistu tempaamaan lukijaa mukaansa. Eräs mielenkiintoinen ja myös tarinan lukemiseen uuden näkökulman tarjoava vaihtoehto liittyy sen tulkintaan, jollaiseksi novellista löytyy kaksikin erilaista mahdollisuutta.

Kiltimpi näistä kahdesta on se, jota tarinassa esisijaisesti tarjotaan ratkaisuksi. Kuin Ihmemaan Liisa konsanaan, on päähenkilö vieraillut lapsena hissin kautta toisessa maailmassa ja tarinan lopussa tuo maailma sitten löytyy uudestaan. Vaihtoehdoista enemmän piilossa oleva on näistä se ilkeämpi. Entäpä jos hallusinaatiot ovatkin vain lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyksi joutuneen päähenkilön mielen luoma puolustusmekanismi, keino jolla tämä on voinut elää lukitsemalla nuo tapahtumat mielensä ulkopuolelle? Näin tarkasteluna etenkin tarinan loppukohtaus näyttäytyy täysin toisenlaisessa valossa.

Kumpikin näistä tulkinnoista on löydettävissä novellista, olkoonkin että jälkimmäinen vain vaivoin. Periaatteessa tarina toimii näinkin, simppelinä fantsujuttuna, mutta jos novellia olisi halunnut syventää hieman, olisi toista tulkintaa voinut kenties kehitellä lisää. Tämäkin on tietysti vain yksi esimerkki, mutta siis jotain lisää novelli olisi luidensa päälle kaivannut. Nyt se jää turhankin etäiseksi viipaleeksi hissin vaijereiden kolinaa ja nuotion savun tuoksua.

Pasi Karppanen