Sara Marko: Tapion laulu
(Portti 2/01)

Sara Markon novellissa on paljon hyvää. Realistinen ja fantastinen puoli tukevat hienosti toisiaan, eikä kirjoittaja tunnu väheksyvän kumpaakaan. Tapahtumille on kehitelty hyvin elävä miljöö ja henkilöt ovat ristiriitaisuudessaan todellisen tuntuisia. Fantasiaidea – Tapion kutsu – on sekin kiinnostava.

Toteutus vain on hiukan amatöörimäinen. Lukiessa tulee pitkin matkaa sellainen vaikutelma, että teksti on kirjoitettu palavan innoituksen vallassa ja jätetty sitten kokonaan hiomatta. Sana- ja lausetasolla on pikku virheitä samoin kuin hämärähköjä muotoiluja: "Vastasin ja sitten kommunikoimme hiljaisuudella pitkän aikaa. Työnteko kun sujui ilmankin." Väliotsikot ovat mielikuvituksettomia, eivätkä edes tunnu tarpeellisilta. Itse asiassa ne tavallaan jopa spoilaavat siinä vaiheessa, kun lukija tietää, mistä jutussa on kysymys: kun väliotsikkona on "Tapion poika, Teron tytär", niin teksti ei enää juurikaan pääse yllättämään.

Kun novellia tarkastelee isompina kokonaisuuksina, kappaleina ja lukuina, huomaa turhanaikaisia rönsyjä – pieniä ja isompia – siellä sun täällä. Esimerkkinä mainittakoon pitkähkö synnytyskuvaus novellin loppupuolella. Sen mukanaololle on vaikea keksiä perustelua. Muutenkin loppuhuipentuma, eli Tapion syntymä, tuntuu hukkaantuvan pitkälliseen jälkilämmittelyyn. Novelli hölkkää koko ajan aika holtittomasti ikään kuin kaikki olisi päässyt paperille, mitä mieleen on sattunut pälkähtämään.

Ymmärrän, että kaikilla ajatusjatkumoilla on haettu luontevuutta ja uskottavuutta päähenkilön kuvaan. Osittain tämä toimiikin juuri näin; syntyy vaikutelma, että minäkertoja on elävä ihminen. Paikoittain taas käy niin, että lukija vaivautuu, kun minäkertoja harhautuu niin kauas tarinansa ytimestä eli hölpöttelee mitä sattuu sivulauseita.

Metsän väki sivuutetaan kevyesti. Muutamat pikaiset maininnat piioista, neittyistä ja vanhasta väestä ovat niin luonnosmaisia, että ne ehkä olisi voinut jättää poiskin. Tapion sukujatkumo taas selitetään perusteellisesti, mikä hiukan lässäyttää sense of wonderia. Markolla on kirjoittamisessaan sillä tavoin rento ote, että hän kykenee varmasti iskemään tarinaa ja pitämään lukijaa koukussa. Pieni ryhdistäytyminen (istumalihasharjoitukset?) olisi kuitenkin paikallaan.

Sari Peltoniemi