Seuraava teksti julkaistiin Kosmoskynä-lehden numerossa 3/2001.
KOSMINEN COLOSSEUM #9
Pasi Karppanen, Sari Peltoniemi & Jarmo KaronenTervetuloa jälleen kotimaisen spekulatiivisen lyhytfiktion hämmästyttävään maailmaan. Tässä osassa jatkamme vuoden 2001 novellisadon läpikäyntiä ja työn alla ovat lähinnä kesän aikana ilmestyneet lehdet. Colosseumin tämän osan myötä arvostelijakaarti karttuu myös uudella naamalla, kun Kosmoskynän avustajana jo aiemmin tutuksi tullut Jarmo Karonen vetää nahkaiset gladiaattorin sandaalit jalkoihinsa. On siis aika jälleen avata areenan portit ja tarjota verenhimoiselle yleisölle sitä mitä se kaipaa...
Irma Hirsjärvi: Home - Sweet Home
(Alienisti #12 - The Absent friends of 42)Irma Hirsjärven novelli Home - Sweet Home on lyhyt tunnelmapala, jossa on hyvä perusidea. Novellin kantavana teemana on eräänlainen teologis-filosofinen kaksintaistelu, jossa vastakkain ovat tietokonevalvotussa talossa elävä nainen sekä kristillistä sumliirumia sujuvana pajunköytenä sujuvasti suoltava keinopersoona. Jälkimmäinen esiintyy novellissa kaikki vaadittavat tunnusmerkit täyttävänä tuuheapartaisena ukkojumala-hahmona.
Kumpi oudossa eloonjäämiskamppailussa lopulta perii voiton, naisen edustama inhimillinen oivalluskyky vai keinopersoonan kankea dogmaattisuus, jääköön tässä yhteydessä paljastamatta. Vaikka varsinainen juoni nimittäin tuon varaan rakentuukin, ei se ole viime kädessä tarinan oleellisin pointti. Novellin päällimmäiseksi ja samalla myös sen mielenkiintoisimmaksi anniksi nousevat päähenkilöiden väittelyssään käyttämät argumentit, kysymykset vanhemmuudesta, auktoriteetista ja vastuusta. Tuntematta aihealuetta sen paremmin on vaikea sanoa kuinka rankalla teologisella kaliiperilla Hirsjärvi laukoo, mutta kyllä ainekset yhden novellin kantavat.
Novellina Home - Sweet Home ei kuitenkaan toimi niin hyvin kuin voisi ja esimerkiksi verrattuna kirjoittajan edelliseen julkaistuun novelliin Elossa (kts. Kk 4/00) on se selvästi vaisumpi tapaus. Mielenkiintoista rakenteellista silmukkaa ei tarjota, vaan novelli edustaa peruskerrontaa, jossa tapahtumien kuvailu käynnistyy pisteestä A ja päättyy pisteeseen B. Myöskään juonellisessa mielessä se ei tarjoa lukijalle sellaisia kutkuttavia kysymyksenasetteluja kuin nyt vaikka monitorin päälle asetettu ihmisen jalka. Loppuun kirjoittaja on rakentanut lajityypin perinteitä noudattaen "Kultainen partituuri" -tyyppisen koukun, joka muun novellin tavoin jää kuitenkin valitettavan vaisuksi.
Eräs syy sille, miksi tarina myös jää lukijalle hieman etäiseksi ovat sen henkilöhahmot, joista on kieltämättä hieman vaikea saada otetta. Enemmänkin kuin omina persoonallisuuksinaan, nämä ovat mukana tarinassa edustamiensa katsantokantojen symboleina, tietynlaisina yksiulotteisina pahvikuvina. (Sama persoonattomuus, joka sivumennen sanoen vaivasi myös Elossa-novellin päähenkilöä.) Myös novellin nimi tuntuu jossain määrin turhalta anglismilta. Nimeen sisältyvä kulttuurinen piikki ja sen kaksoismerkitys aukeaa toki lukijalle novellin lukemisen jälkeen, mutta tästäkin huolimatta tulee mieleen eikö vastaavaa ilmaisua olisi löytynyt suomen kielestä?
Ei novelli suoranaisesti huono ole. Hirsjärvi kirjoittaa varmaa ja sujuvaa tekstiä ilman suurempia kompasteluja. Tyyli on vähäeleistä ja kohteitaan kylmän objektiivisesti tarkastelevaa, sekä hyvässä että pahassa. Nämä piirteet näkyvät selvästi myös tässä novellissa. Home - Sweet Home toimii hyvin lyhyenä tunnelmapalana tai pienenä eettisenä aivojumppana, mutta muissa suhteissa sen anti jää hieman vajavaiseksi.
PK
Boris Hurtta: Merenpohjan kaiku
(Portti 2/01)Kaunis kesäpäivä, aurinko paistaa ja Boris Hurtta tuo tunnelman. Kalmankelmeän.
Niin, mitä tästä voi sanoa? Hurtta kirjoittaa jo aeonit sitten luontevaksi ja omaääniseksi teroittuneella tyylillään. Hän viittaa Lovecraftin kertomuksiin, suomalaisiin scifi-lehtiin ja kokonaiseen Lovecraftin jälkeiseen kirjailijakatraaseen, joka on sittemmin tehnyt omia lisäyksiään mestarin Cthulhu-mythokseen.
Näin Hurtta liittää tarinansa itseironisesti samaan perinteeseen, mutta kuitenkin sillä tavalla huolellisesti, ettei sorra omaa tarinaansa genrensisäisillä viitteillä, vaikka niitä runsaasti viljeleekin. Tiedättehän, mikään ei ole kiusallisempaa kuin genrekliseille naurava novelli, joka itsessään vielä toistaa samat virheet. Hurtan novellin tunnelma on kepeämpi, vähemmän dramaattisen synkeä kuin monien muiden Lovecraft-pastissien, eikä päähenkilökään kuole tai menetä järkeään novellin lopussa. Silti Hurtta pitää kiinni sekä jännityksestä että haperoituneiden kirjojen ja usvaisten huurujen tunnelmasta.
Alaotsikkonsa mukaisesti "Kirjanmetsästäjä Alf Cettuniuksen kirjeenvaihtoa" novelli on esitetty kirjeenvaihdon muodossa, mikä toimiikin tässä tapauksessa erinomaisesti. Vain alussa, aivan ensimmäisessä kirjeessä on pientä liiallisen tiedon tyrkyttämisen makua, kun Hurtta luo näyttämöä lukijaa varten, mutta tämä on vain ymmärrettävää. Jossainhan se tieto on lukijan silmille levitettävä!
Tässäpä kaikille lukijoille kotitehtävä: kirjoita Hurtan tavoin novelli kirjeenvaihdon muotoon. Kuinka luontevia kirjeitä pystyt kirjoittamaan uhraamatta lukijalle tarkoitettuja taustatietoja? Miten pidät tarinan liikkeessä? Muuttuuko mikään, jos kokeilet kirjeenvaihtoa scifi- tai fantasiamaailmassa?
JK
Boris Hurtta: Kaksi lystikästä kirjahullua
(Portti 2/01)Hurtan mainiot bibliofiilit ansaitsisivat jo päästä kovien kansien väliin. Nämä tarinat ovat jo kirjallisen tyylinsä puolesta niin erikoisia ja viehättäviä, että varmasti kiinnostaisivat laajempaakin lukijakuntaa. Siksi toiseksi ne olisivat loistavaa tyylittelyn oppimateriaalia nuoremmalle kirjoittajapolvelle: tällaista tarinaa pystyy iskemään, kun vaivautuu perehtymään, etten sanoisi uppoutumaan, taustoihin niin, että jokainen yksityiskohta istuu maisemaan ja jokainen sanavalinta sopii tyyliin.
Tällä kertaa juttu on tavallista pienimuotoisempi eikä siihen sisälly demonisia käänteitä, joihin Hurtan novelleissa on päästy tottumaan. Itse asiassa tämän tekstin spekulatiiviset elementit ovat muutenkin sen verran niukat, että Atorox-listalle ei liene asiaa. Kaksi kirjanhimoista ukkelia on suurin uhrauksin päässyt pariisilaiseen antikvariaattiin, joka on tulvillaan himoittuja aarteita. Mitä tapahtuu, kun bibliofiiliä loukataan verisesti? Ukkojen arvomaailma on tietysti lukijoille jo ennalta selvä, mutta Hurtta sekoittaa pakkaa hiukan ja harhauttaa lukijaa tekemään hätiköityjä johtopäätöksiä. Loppuoivallus onkin sitten makea.
Roope Ankka on se henkilö, joka näistä sedistä – niin kuin toki kiihkomielisistä keräilijöistä ylipäätäänkin – tulee voimakkaimmin mieleen. Kunnia on tärkeä asia, mutta ei niin tärkeä, että sen suojelemiseksi kannattaisi vaarantaa kirjakeräelmiä.
SP
Helena Karsik: Molli ja minä
(Alienisti #12 - The Absent friends of 42)Helena Karsik vaikuttaa kokeneelta kynäilijältä, sen verran notkeasti lause taittuu. Molli ja minä on lämminhenkinen tarina kissasta ja naisesta, joille suo ja metsä näyttävät salaiset kasvonsa. Teemaksi nousee yhteys ihmisen ja eläimen, ihmisen ja luonnon välillä. Molli-kissa on päähenkilö siinä missä minäkertojakin. Kissan reaktioitten kautta lähestytään myös suon salaisuutta.
Novelli ei ole kovin toiminnallinen. Se viipyilee viehättävissä kuvauksissa ja pohdiskeluissa. Kissan olemusta analysoidaan ansiokkaasti ja ylenmääräistä mystifiointia välttäen, vaikka tosipaikan tullen ihmisen ja kissan yhteys osoittautuukin ylen vahvaksi.
Oikeastaan ainoa häiritsevä seikka tässä novellissa on se, että joskus virkkeet ovat liian pitkiä eli kahden pisteen väliin tungetaan ylenmääräisesti tietoa. Siis tähän tapaan: "Se ei ollut suuren suuri, silmämäärin arvioiden ehkä vain hehtaarin kokoinen vaivaiskoivua ja männynkäppyrää vedensilmäkkeissä uittava aapa noiden harjujen ja maantien kuvetta vartioivan tiheän kuusikkorinteen välissä."
Asiasisältö puuroutuu varsinkin, kun mukana on vielä lauseenvastikkeita. Lukija joutuu purkamaan tekstiä, jotta ymmärtäisi. Sähkösanomatyyli ei tietenkään ole tarpeen, mutta sujuvuus kyllä kärsii, jos virkkeet ahdetaan liian täyteen. Ja kun sujuvuus kärsii, niin on vaarana, että menetetään koko lukija muitten tekstien pariin.
Molli ja minä on kuitenkin kaunis ja viisas teksti. Se on myös hyvä muistutus siitä, kuinka monin tavoin voi spekulatiivista fiktiota tuottaa. Tässä tapauksessa spekulatiivisuus on varsin kotoperäistä ja maanläheistä.
SP
Juha-Pekka Koskinen: Kuilu
(Portti 2/01)Juha-Pekka Koskisen Kuilu alkaa komeasti. Kirjoittaja kuvaa siperialaista kylää ja junamatkaa Venäjän halki niin, jotta lukija saa ihan henkeään haukkoa. Vedot ovat taidokkaan maltillisia, joten lopputulos on ennemminkin verevä kuin selittävä, vaikka taustoinnista on kysymys. Koskinen onnistuu synnyttämään sellaisen vaikutelman, että hänen on ollut pakko itse nähdä kuvaamansa seudut ja tutustua äiti Venäjään muutenkin. Tai ainakin istua erinäisiä tunteja elokuvamatineoissa katsomassa neuvostoliittolaista tuotantoa. Kieleensäkin kirjoittaja tuntuu löytävän slaavilaisen hidasta tempoa, suorastaan ripauksen Tsehovia.
Sitten kun lukijalla henki taas kulkee, huomaa hän kauneusvirheitä. Koskinen jaanaa joitakin asioita aika perusteellisesti; rupeaa selittämään esimerkiksi Manuelin tuntoja koko lailla puhki. Alkuakin lukija alkaa katsoa uusin silmin: itse asiassa Annan junamatka on aika pitkä johdatus tekstiin, joka on novelli eikä romaani tai edes pienoisromaani. Koskinen rakastaa vertauksia, joita paikoittain on vaikka lampaitten syödä. On tosin myönnettävä, että Koskisen vertauskuvatehdas tuottaa varsin laadukasta tavaraa. Ongelma on se, että vertailusta hiipuu voima, kun siitä tulee maneeri.
Novellin munkkikuviot mietityttävät. Venäjällä ei käsittääkseni ikinä ole ollut roomalaiskatolisia luostareita. Miksi siis venäläinen elikkäs ortodoksimunkki haluaa nimenomaan paavin puheille? Paavihan ei ole ortodoksisen kirkon päämies. Ja Pyhä Barbara olisi kai Venäjällä Pyhä Varvara? Entä onko ortodoksiluostareissa apotti? Hm. En uskalla syyttää Koskista asiavirheistä, mutta epäilys kytee. Eihän Venäjällä oikeasti ole ikinä ollut tätä Kuiluakaan, niin että sikäli juttu on tietysti aivan looginen – hehe – mutta jos kyse on vaihtoehtohistoriasta, niin sen kai pitäisi ilmetä selvemmin.
Novellin scifi-idea on aika paksua nieltävää. Onhan se silti piristävän erilainen kirjallisuuslähtöisyydessään. Novellin alku ja loppu muodostavat soman ympyrän ja edustavat sitä huimaa tyylikkyyttä, johon Koskinen näyttää parhaimmillaan kykenevän. Vaikuttavat kuvaukset taitavat olla hänen erikoisalaansa.
SP
Seppo Koskinen: Korvikemies
(Spin 3/01)Iloisesti yllättyneenä olen pannut merkille, ettei lehtemme taittaja Seppo Koskinen ole kirjoittajana lainkaan vailla kykyjä. Korvikemies on järjestyksessä kolmas tämän Colosseumilla arvioitava novelli. Tyylillisesti se liikkuu lähempänä ensimmäistä, Spinissä julkaistua novellia Oranssit sadepisarat ovat haihtuneet kuin viime numeron Profeetta -tunnelmapalaa. Siinä missä ensimmäinen novelli kuitenkin oli luonteeltaan scifidekkari, on Korvikemies enemmänkin tyylipuhdas toimintatrilleri.
Tarinan tapahtumapaikkana on lähitulevaisuuden urbanisoitunut Eurooppa, tarkemmin sanottuna miljoonakaupungiksi kasvanut Turku. Tärkeä projekti on siellä valumassa harakoille ja erikoismies lähetetään pääkonttorista ottamaan asioista selvää. Kuten arvata saattaa, alun perin yksinkertaiselta näyttävä komennus mutkistuu matkan edetessä melko lailla ja sankarimme seikkailee tarinassa kuin sankarin tämäntyyppisessä tarinassa kuuluukin, vastassaan kohtalokkaista kaunottaria ja muuta vaarallista. Kuvasto on kyberpunkin maailmasta tuttua teknisillä vimpaimilla operointia.
Eräs keskinen seikka, joka tulee tarinassa esille ja jonka mainitsemista ei voi tässä välttää, liittyy päähenkilön fyysiseen olemukseen ja onkin kieltämättä poikkeuksellinen yksityiskohta. Enpä nimittäin näin suoralta kädeltä muista yhtäkään novellia tai romaania, jossa olisi ollut kääpiö päähenkilönä. Käsittely, jonka päähenkilön (oikeaa termiä käyttääksemme) pienikasvuisuus saa, onkin sitten hieman mutkikkaampi tapaus. Toisaalta toimintasankareilta ei yleisesti ottaen vaadita suurtakaan syvällisyyttä ja tässä mielessä päähenkilön fyysinen koko on juuri se lisä, joka jaksaa tehdä tästä kiinnostavan.
Toisaalta taas tuntuu siltä että näinkin poikkeuksellinen päähenkilö olisi ansainnut paremman käsittelyn. Nyt tarina tuntuu nojaavan turhankin raskaasti nimenomaan päähenkilön pienikasvuisuuteen. Oman mielenkiintoisen lisänsä kokonaisuuteen tuo myös käyttäytymisteoria, jonka kautta sankarimme ympäröivää maailmaa tarkastelee. Valitettavasti vain tuokin teema tuntuu jäävän tarinassa hieman irralliseksi osaseksi, samanlaiseksi painolastiksi kuin ne James Bondin hienot asetekniset vempaimet, joiden esittelyyn saatetaan uhrata kirjojen alussa sivukaupalla tilaa, mutta joita sankari ei sitten ehdi kuitenkaan käyttää.
Korvikemies on selvästi parempi kuin Koskisen edellinen Spinissä julkaistu dekkaritarina. Toiminta on hyvin kuvattua, juoni pysyy kiitettävästi kasassa. tapahtumat rullaavat sujuvasti eteenpäin tarinan käänteestä toiseen ja tyyli on kyberpunk-kirjoista tuttua, kylmän tyylikästä, lakonista ilmaisua. Kokonaisuutena tarinaa vaivaa kuitenkin lievä tasapainottomuus tai raakilemaisuus. Tarinan ihmiset jäävät turhankin kasvottomiksi tapauksiksi, eräissä kohdin loogisuus heittää melkoista kuperkeikkaa ja loppuvaiheeseen on eksynyt hieman liikaa selittelyä. Tämä on sinänsä sääli, sillä jos noihin seikkoihin olisi jaksanut panostaa pikkuisen enemmän, olisi tarina hyvinkin saattanut kohota tyylillisen sukulaissielunsa, A.C. Rossin Gepardin viimeisten päivien (kts. Portti 2/00) tasolle.
Mikään huono novelli Korvikemies ei ole, mutta parempaankin olisi ollut mahdollista päästä. Koskinen kirjoittaa iskevää, hyvin rullaavaa tekstiä tuoden mieleen kotimaisista kirjoittajista Timo Surkan sekä edellämainitun Rossin. Se puoli, mihin tämän kuitenkin kannattaisi tarinoissaan kiinnittää huomiota on niiden pitäminen paremmin kasassa kokonaisuuksina. Teknisinä suorituksina tämän novellit ovat kaikki olleet sujuvia tapauksia, mutta jokin osa-alue on aina tuntunut jäävän hieman lapsipuolen asemaan. Tasapainoisempaa tarinankerronnan eri osa-alueisiin keskittymistä siis, eikä Atorox-listalle pääsy välttämättä ole lainkaan kaukana.
PK
Petri Laine: Rauniolinnan vanki
(Portti 2/01)Tässä tarinassa vuorotellaan kahden aikatason välillä: suomalainen herrasmies tuntee nykyajassa outoa vetoa Ruotsin vallan aikaiseen saariston rauniolinnaan, kun taas kauempana aikalinjassa, 1700-luvun lopulla, mies venäläisessä univormussa soutaa linnoitukselle varoittamaan venäläislaivaston hyökkäyksestä. Tarina etenee kysymyksien varassa: Miksi herrasmies tuntee vetoa linnaan? Kuka tuo 1700-luvun mies lopulta on? Voiko linnakkeen komentaja luottaa hänen varoituksiinsa?
Osa kysymyksistä jää ilman lopullisia vastauksia. Venäläispukuisen varoittajan henkilöllisyys ja taustat jäävät epämääräisesti kahden vaiheille. Muut mysteerit kiertyvät uudestisyntymän ympärille. Tarinan perimmäinen idea tuntuu nojaavan näihin seikkoihin, mutta en oikein ymmärrä sen mielekkyyttä. Loppukohtauksessa miehet puntaroivat edellisen elämän syntyjä syviä. Ihmisen ei pidä surra syntejään, jos hän on uskonut tekevänsä oikein, eikä varsinkaan silloin, kun synnit on tehty jo edellisessä elämässä? Tuohon kohtaukseen tuntuu piilevän jotain uskomattoman tympeämielistä. Jos novellissa on aineksia mielekkäämmille loppupäätelmille, minä en osaa avata niitä.
Petri Laine kirjoittaa sujuvaa kieltä, ja hän myös totta vie osaa kertoa tarinaa ja luoda tunnelmaa. Siksipä harmittaa niin vietävästi, että tarinan perusidea vaikuttaa lähinnä hölmöltä ja sisältö on yhtä tyhjän kanssa. Onko tarinaan otettu uudestisyntymä lähtökohdaksi vain sen takia, että on päästy kuvaamaan purjelaivojen meritaistelua scifi-lehdessä? Ehkä olisi kannattanut kirjoittaa ihan rehellinen laivastoseikkailu ilman sf-elementtejä, sillä minusta kyseinen kohtaus on novellin parasta antia: siinä on ruudinsavun tuntua ja tykkien jylyä.
Muitakin Laineen tekstejä lukiessani olen törmännyt samoihin rasituksiin. Ideat tuntuvat kuluneilta ja toteutus sujuvalta, mutta epämääräisen tyhjältä. (Esimerkiksi novelli Tie (Spin 3/01) on kuin tylsähkö Twilight Zone -tv-sarjan jakso, josta ei oikein ota selvää, mihin sillä on pyritty.) En halua tällä kritiikillä lannistaa Lainetta, vaan päinvastoin kannustaa entistä kovempiin suorituksiin. Hän kirjoittaa jo sen verran kovalla ja varmalla tasolla, että voisi olla pienen aikalisän paikka ja miettiä, mitä hän oikeastaan haluaa tarinoillaan kertoa ja miten hän voisi repiä itsestään enemmän tehoja irti. Tarinaideoitakin kannattaisi miettiä toinenkin tovi. Minusta Laineella olisi rahkeita kunnianhimoisempaankin tekstiin kuin Rauniolinnan vanki.
JK
Huolimatta kollegan edellä heittämästä kritiikistä pitäisin Tien virkistävimpinä piirteinä nimenomaan tarinan tyylilajia ja miljöötä. Jos novelli olisi kirjoitettu vuosikymmen pari sitten, olisi se epäilemättä saanut kritiikkiä nimenomaan amerikkalaisuuksien apinoinnista. Nyt, kaiken julkaistun Suomi-novellistiikan jälkeen Laineen tarina tuntuu melkeinpä "eksoottiselta". Kaikki kunnia kotimaisten kirjoittajien rohkeudelle käyttää tarinoidensa pohjana suomalaista arkitodellisuutta, mutta jos tämä novelli siis olisi sijoittunut kotimaisiin ympyröihin ja sen päähenkilönä olisi ollut kuusikkoisia metsäteitä autollaan köröttelevä, stressaantunut myyntimies, niin enpä olisi lainkaan varma, olisiko novelli saanut allekirjoittaneelta näin hyviä arvosanoja.
Kuten kollegani siis edellä sanoi, on Tie tunnelmansa ja puitteidensa puolesta kuin vanhan Twilight Zonen jakso. Stressaantunut myyntimies köröttelee autonrämällään pitkin Nebraskan kuumia ja kuivia takamaita. Odottamatta tapahtumat tempautuvat hämärän rajamaille, mistä poispääsy ei sitten olekaan niin helppoa. Lukijalle tarjoillaan muutama sopivin väliajoin sijoitettu yllätysmomentti, esitellään myyntimiehemme kyydissä hetken aikaa istuskeleva rinnakkaistodellisuuden John Lennon (ei onneksi sentään Elvis) ja herätellään lopussa eksistentiaalisia kysymyksiä oman tien ja elämän suunnan löytämisen tärkeydestä.
Tien kautta havainnollistuu myös yksi tämän kriitikon työn harvoista palkitsevista puolista, nimittäin mahdollisuus päästä seuraamaan kirjoittajan kehittymistä lähietäisyydeltä. Jos vertailukohdaksi ottaa vaikkapa Laineen ensimmäiset julkaistut novellit vain parin vuoden takaa (esimerkiksi Sykkivä tähti tai Lähtölaskenta) on tämä kehittynyt kirjoittajana huimasti. Se mikä Tiessä viehättää, onkin sen pakottamattomuus. Laineen aiemmista töistä läpi paistanut alleviivaavuus ja myös edellä arvioitua Rauniolinnan vankia rasittava, patetian rajoilla keikkuva julistavuus, loistaa tässä tarinassa poissaolollaan. Oikeastaan vasta aivan tarinan loppumetreillä Laineen maneerit pääsevät hieman pilkistelemään rivien raoista.
Eivät Tien ainekset loppujen lopuksi kummoiset ole eikä se, mitä lukijalle varsinaisesti jää käteen, välttämättä ole paljon. Myös muuten novellista voisi löytää kaikenlaista pientä huomautettavaa, loppunoususta olisi kenties voinut hioa paremmin toimivan ja myös kokonaisuutta muuten ryhtevöittää. Seikka, joka tarinan kuitenkin tunnelman ja (ainakin tämän arvostelijan mielestä) virkistävän miljöön ohella pelastaa, on sen pysyminen niin hyvin kasassa. Jos tarkkoja ollaan, olisin valmis nostamaan Tien päätään korkeammalle Laineen aiempia töitä, ehkä jopa tämän parhaaksi tähän mennessä julkaistuksi novelliksi.
PK
Mika-Petri Lauronen: Kuoleman rakkaus
(Legolas 1/01)Mika-Petri Laurosen novelli Kuoleman rakkaus edustaa perusfantasiaa, jossa on oiva perusidea ja hallittu toteutus. Perusidea on sarjassamme jotain, jonka kaltaiseen voisi hyvin olettaa törmäävänsä jonkin Terry Pratchettin Kiekkomaailma-kirjan sivuilla. Mitä tapahtuu, kun Kuolema rakastuu? Vaikka erinäiset eros ja thanatos -viritelmät ovatkin aiheena kokolailla loppuunkaluttu soppaluu, onnistuu Lauronen tiristämään siitä irti oivan tarinan. Tapahtumapaikkana on perinteistäkin perinteisempi fantasiaympäristö, pieni maalaiskylä ja päähenkilönä siellä asuva kaunis Sera-neitonen, kuoleman kylmän rakkauden kohde.
Näin post-gaimanilaista aikaa kun eletään, ei tarinan Kuolema luonnollisestikaan ole kaavussa kulkeva ja viikatteen kanssa heiluva vanha pääkallonaama, vaan etäisesti Sandman-hahmon mieleen tuova, vaikkakin unien valtiasta huomattavasti eteerisempi ja samalla myös aidosti pelottava hahmo. Vaikka myönnänkin auliisti, että kyseisen hetken koittaessa omalla kohdallani, tapaisin paljon mieluummin Gaimanin goottipunkkaritytön kuin tämän kylmäkallen, onnistuu Lauronen luomaan tarinassaan ensimmäisen uskottavan Kuoleman pitkään aikaan. Myös henkilönä novellin Kuolema jää juuri niin etäiseksi hahmoksi kuin kuuluukin.
Laurosen novellissa ei ole suurempia lapsuksia, mutta ilman kauneusvirheitä sekään ei ole. Paikoin tarinassa on ehkä näkyvissä tietynasteista tyhjäkäynnin makua ja silloin tällöin päähenkilöiden motivaatiopuolta olisi voinut tarkentaa hieman. Sen verran hyvin Lauronen kuitenkin valitsemansa tyylilajin hallitsee, etteivät nuo seikat pahemmin pääse kokonaisuutta pilaamaan. Jos vertaa tarinaa kirjoittajan aiempiin Colosseumilla arvioituihin novelleihin, Zeuksen siemen ja Peto mieheksi, näyttää Lauronen selvästi parantuneen kirjoittajana. Ainakin Kuoleman rakkaus toimii novellina niitä huomattavasti paremmin.
Näin lopuksi kuitenkin pieni varoituksen sana kaikille kirjoittajille. Kuten Hirsjärven tarinan kohdalla edellä, myös tässä tapauksessa novelli kärsii jossain määrin nimestään. Asia tulee selväksi, mutta esimerkiksi minua nimi ei juurikaan houkuttanut novelliin tarttumaan. Varsinkin kun ottaa huomioon kuinka vakuuttavaa työtä novelli muuten on, olisi suonut nimeksi löytyvän jotain parempaa kuin Kuoleman rakkaus. Sellainen asia kuin novellin nimi ei nimittäin ole mikään pikkuseikka, vaan jotain, jolla tarina lukijalle myydään ja joka aivan oikeasti vaikuttaa siihen, miten tämä sen vastaanottaa. Näin ollen myös nimeen tulisi muistaa panostaa.
PK
Vesa Lehtinen: Sormet
(Spin 3/01)Lehtinen on kirjoittanut lyhyen novellin yksinkertaisen idean ympärille. Tapahtumat sijoittuvat Bretagneen, Ranskaan, maaseudulle, maailmansotien väliseen aikaan. Päähenkilö, minäkertoja ei ole ihan normaali poika: hänen sormenkyntensä ovat tavallisen ihmisen kämmenen pituisia. Sen lisäksi, että tämä aiheuttaa ongelmia jokapäiväisissä askareissa, kaikki suvun jäsenet eivät voi sietää mokomaa luonnonoikkua.
Vaikka novelli onkin lyhyt, siinä on selvä tarinankaari vahvasta aloituksesta aina loppuratkaisuun saakka. Kuitenkin novellin loppu avaa mahdollisuuden uuteen tarinaan; Sormet on kuin tv-sarjan pilottijakso tai pitkän romaanin prologi. Mustalaisen ja tämän tyttären kohtaaminen petaa loppuratkaisua, mutta nostaa esiin myös kysymyksiä, joille tarina ei tarjoa vastauksia. Miksi tällaisia Eksoottisia on ilmaantunut maailmaan?
Taustojen tutkiminen vaatisi ympäristökseen paljon laveamman tarinan, mikä tietysti muuttaisi novellin luonteen täysin, eikä sillä linjalla tarvitsisi pitkälle eksyä, kun käsissä olisi jo paksua X-Men-tyyppistä huttua. Ja juuri tätä taustaa vasten novelli toimii tällaisenaan niin hyvin: kaiken maailman onnettomat mutantit ja heidän yhteisönsä ovat jo niin tuttuja sarjakuvista ja töllöttimestä, että Vesan ei tarvitse viitata niihin kuin yhdellä sanalla, "Eksoottisilla", ja lukija tietää, mistä on kysymys.
Mielleyhtymät eivät lopu mutanttimiehiin: Tim Burtonin mainion Saksikäsi Edwardin filmikela alkaa pyöriä muistinkätköistä esiin. Kertojaminän sodan heikkopäiseksi ajama isä on myös tuttu elementti, jonka muistan viimeksi kohdanneeni Pasi Jääskeläisen novellissa Taivaalta pudonnut eläintarha. Kun luin Lehtisen novellia ensimmäistä kertaa, mikään näistä muistumista ei lyönyt vielä liian vahvasti päälle, joten kyllä Sormet pelaa ja potkii ihan omillaankin. Harvoin nykyiset suomalaiset sf-novellit kertovat näin paljon, näin selkeästi, ja mikä ennen kaikkea, vieläpä näin lyhyessä mitassa.
JK
Emma London: Hissi
(Kosmoskynä 2/01)Emma Londonin (ent. Viljamaa) Hissi edustaa samanoloista novellistiikkaa kuin parin vuoden takaisessa Atorox-äänestyksessä mukana ollut ja tuolloin sijoittumatta jäänyt, verkkolehti Kalaksikukon sivuilla julkaistu Anni Ahosen novelli Kännykkä. Kumpikin tarinoista edustaa lajityyppiä, jota voisi kutsua paremman sanan puutteessa vaikkapa "työpaikkakauhuksi". Säikyttelyn aiheet löytyvät niissä arkielämästä, vieläpä tietyistä tarkasti määritellyistä esineistä. Tässä tarinassa, kuten nopeimmat ehkä nimestä jo arvaavatkin, pelonaiheet pyörivät hissien ympärillä.
Kielellisesti Hissi on suurimmilta osin sujuvaa työtä ja esimerkiksi muutama Colosseum sitten arvioituun Leluhyllyyn verrattuna se on huomattavasti hiotumpi novelli. Tietynlainen, toisaalta jo lajityyppiin oleellisesti kuuluva peruspelkistyneisyys siitäkin tosin paistaa läpi. Lyhyen tarinan aikana novellin nimettömäksi (ja viime kädessä myös sukupuolettomaksi) jäävään päähenkilöön ei oikein ehdi saada otetta. Tarinaa kuljetetaan kysymys-ratkaisu-periaatteella, oleellisimman asian ollessa päähenkilön hisseihin kohdistuva kammo ja päämääränä ratkaista, mitä sen takana piilee. Sellainen pikkuseikka kuin esimerkiksi ihmiskuvaus on novellissa sivuosassa.
Hissin suurin kompastuskivi lieneekin nimenomaan sen ohuus, niin henkilökuvaus- kuin juonipuolellakin. Päähenkilöt näyttäytyvät tarinassa niin persoonattomina tapauksina, ettei näiden tuntemuksiin oikein pääse eläytymään – kertojapäähenkilössäkin ainoa mainittava luonteenpiirre on tämän hissien kammo – mutta toisaalta turhan juonikaan ei oikein onnistu tempaamaan lukijaa mukaansa. Eräs mielenkiintoinen ja myös tarinan lukemiseen uuden näkökulman tarjoava vaihtoehto liittyy sen tulkintaan, jollaiseksi novellista löytyy kaksikin erilaista mahdollisuutta.
Kiltimpi näistä kahdesta on se, jota tarinassa esisijaisesti tarjotaan ratkaisuksi. Kuin Ihmemaan Liisa konsanaan, on päähenkilö vieraillut lapsena hissin kautta toisessa maailmassa ja tarinan lopussa tuo maailma sitten löytyy uudestaan. Vaihtoehdoista enemmän piilossa oleva on näistä se ilkeämpi. Entäpä jos hallusinaatiot ovatkin vain lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyksi joutuneen päähenkilön mielen luoma puolustusmekanismi, keino jolla tämä on voinut elää lukitsemalla nuo tapahtumat mielensä ulkopuolelle? Näin tarkasteluna etenkin tarinan loppukohtaus näyttäytyy täysin toisenlaisessa valossa.
Kumpikin näistä tulkinnoista on löydettävissä novellista, olkoonkin että jälkimmäinen vain vaivoin. Periaatteessa tarina toimii näinkin, simppelinä fantsujuttuna, mutta jos novellia olisi halunnut syventää hieman, olisi toista tulkintaa voinut kenties kehitellä lisää. Tämäkin on tietysti vain yksi esimerkki, mutta siis jotain lisää novelli olisi luidensa päälle kaivannut. Nyt se jää turhankin etäiseksi viipaleeksi hissin vaijereiden kolinaa ja nuotion savun tuoksua.
PK
Sara Marko: Tapion laulu
(Portti 2/01)Sara Markon novellissa on paljon hyvää. Realistinen ja fantastinen puoli tukevat hienosti toisiaan, eikä kirjoittaja tunnu väheksyvän kumpaakaan. Tapahtumille on kehitelty hyvin elävä miljöö ja henkilöt ovat ristiriitaisuudessaan todellisen tuntuisia. Fantasiaidea – Tapion kutsu – on sekin kiinnostava.
Toteutus vain on hiukan amatöörimäinen. Lukiessa tulee pitkin matkaa sellainen vaikutelma, että teksti on kirjoitettu palavan innoituksen vallassa ja jätetty sitten kokonaan hiomatta. Sana- ja lausetasolla on pikku virheitä samoin kuin hämärähköjä muotoiluja: "Vastasin ja sitten kommunikoimme hiljaisuudella pitkän aikaa. Työnteko kun sujui ilmankin." Väliotsikot ovat mielikuvituksettomia, eivätkä edes tunnu tarpeellisilta. Itse asiassa ne tavallaan jopa spoilaavat siinä vaiheessa, kun lukija tietää, mistä jutussa on kysymys: kun väliotsikkona on "Tapion poika, Teron tytär", niin teksti ei enää juurikaan pääse yllättämään.
Kun novellia tarkastelee isompina kokonaisuuksina, kappaleina ja lukuina, huomaa turhanaikaisia rönsyjä – pieniä ja isompia – siellä sun täällä. Esimerkkinä mainittakoon pitkähkö synnytyskuvaus novellin loppupuolella. Sen mukanaololle on vaikea keksiä perustelua. Muutenkin loppuhuipentuma, eli Tapion syntymä, tuntuu hukkaantuvan pitkälliseen jälkilämmittelyyn. Novelli hölkkää koko ajan aika holtittomasti ikään kuin kaikki olisi päässyt paperille, mitä mieleen on sattunut pälkähtämään.
Ymmärrän, että kaikilla ajatusjatkumoilla on haettu luontevuutta ja uskottavuutta päähenkilön kuvaan. Osittain tämä toimiikin juuri näin; syntyy vaikutelma, että minäkertoja on elävä ihminen. Paikoittain taas käy niin, että lukija vaivautuu, kun minäkertoja harhautuu niin kauas tarinansa ytimestä eli hölpöttelee mitä sattuu sivulauseita.
Metsän väki sivuutetaan kevyesti. Muutamat pikaiset maininnat piioista, neittyistä ja vanhasta väestä ovat niin luonnosmaisia, että ne ehkä olisi voinut jättää poiskin. Tapion sukujatkumo taas selitetään perusteellisesti, mikä hiukan lässäyttää sense of wonderia. Markolla on kirjoittamisessaan sillä tavoin rento ote, että hän kykenee varmasti iskemään tarinaa ja pitämään lukijaa koukussa. Pieni ryhdistäytyminen (istumalihasharjoitukset?) olisi kuitenkin paikallaan.
SP
Petri Salin: Elegia Janukselle
(Finnzine 2/01)Salinin tämänkertainen Shakespeare-muunnelma on aika vaikea teksti. Mahdollisesti lukijalle olisi hyötyä siitä, että tuntisi Othello-näytelmän ja sen henkilön Jagon hiukan paremmin kuin allekirjoittanut, jolle Jagosta tulee ensimmäisenä mieleen Aladdin-elokuvan papukaija. Toisaalta novellin pitäisi toimia ihan omillaankin, ehkä jopa virittää kiinnostusta "alkutekstiä" kohtaan.
Toisaalla tässä Finnzine-numerossa Salin esittelee ansiokkaita runotekstejä, ja myös tämä novelli vilisee poeettisia kielikuvia. Se vilisee myös hämmentäviä hourekuvia, eräänlaista vinksahtanutta tajunnanvirtaa. Kieli on kaunista ja kuvat vahvoja, rankkoja jopa, eivätkä mielestäni järin elegisiä. Kovin abstraktiksi ja etäiseksi tämä novelli jää.
Korkealentoisella taidetyylillä on toki ystävänsä, eivätkä seikkailu, toiminta ja jännitys ole mitään itseisarvoja. Silti kaipaisin karheaa tarttumapintaa eli reippaita vinkkejä junttilukijalle: mistä on kysymys, mikä on konkretiaa ja mikä houretta ja miksi lukijan pitäisi kiinnostua Jagon kärsimyksistä. Janus-nimi antaa jotain vinkkiä, jos sattuu tietämään, että Janus oli roomalainen kaksikasvoinen jumala, sisään- ja uloskäynnin symboli ja porttien vartija.
Ehkä vaatimus konkretiasta kuulostaa tässä tapauksessa samalta kuin jos vaadittaisiin keijumetsään nelikaistaista moottoritietä, mutta yhtä kaikki: vain omat unet ovat kiinostavia. Toisten unet ovat pitkäpiimäisiä.
SP
Jouni Rikhard Vienola: Nooan arkki
(Portti 2/01)Jouni Rikhard Vienolan novelli Nooan arkki on mielenkiintoinen tapaus. Sen ainekset ovat kuluneet, mutta toisaalta ne on onnistuttu pukemaan sellaiseen muotoon, että tuloksena on jotain uutta. Perusidea novellissa on tuttuakin tutumpi. Novelli käynnistyy kuvauksella takapajuisen agraariyhteisön elämästä oudolla tapaa rajatussa ympäristössä. Sitten yksi ihminen, päähenkilö, onnistuu rikkomaan tuon maailman rajat ja katsomaan mitä niiden takana on. Omaperäiseksi perusideaa ei voi hyvällä tahdollakaan nimittää, mutta Vienola onnistuu välttämään pahimmat kliseisyyden karikot lastaamalla tarinan täyteen rankkaa vanhatestamentillista kuvastoa.
Rakenteellisesti Nooan arkki pysyy kokolailla hyvin kasassa, olkoonkin että painottuu ajallisesti turhan paljon tarinan alkuvaiheisiin. Tarinan käynnistävä agraarivaihe on tehty hyvin henkilöiden välisine suhteineen kaikkineen ja onkin kiireettömyydessään novellin parasta antia. Juonen päästessä kunnolla liikkeelle tapahtumat alkavat rullata nopeammin ja lopussa vauhti on jo sitä luokkaa, että helposti epäilee joko ajan tai energian puutteen iskeneen kirjoittajaan. Loppumetreillä mukana on jopa sellaista ongelmatonta ongelmien ratkaisua ja suorastaan julistavaa otetta, että tarina tuo etsimättä mieleen Ayn Randin Hymnin (kts. Portti 3/97).
Randin novellin tavoin myös Vienolan tarina puhuu isoista asioista. Nooan arkki on tarina Kohtalosta kirjoitettuna isolla K-kirjaimella, sellaisesta historiallisesta luonnonelementistä, jonka voimaa yksittäisen ihmisen on aivan turha vastustaa. Toisaalta novelli tarjoaa myös mahdollisuuden nähdä tämä tulkinta päähenkilön oman mielen lukijalle tarjoamana tuotoksena. Tarinan kertojana toimii jo ikämiehen vuosiin ehtinyt Nooa, joka tarkastelee tapahtumia omasta, aikakausien mahdollisesti hyvinkin värittämästä näkökulmastaan. Varmasti jokainen meistä mielellään näkisi oman elämänsä aikanaan, ei omalaatuisten sattumien tuloksena, vaan kehityskulkuna, jolla on alusta asti ollut määrätty tarkoitus.
Rakenteellisesti Nooan arkin suurin ongelma on nimenomaan sen edellämainittu alkupainotteisuus. Katseli sitä nimittäin mistä näkökulmasta hyvänsä, on myönnettävä, että huomattavasti kiinnostavampi kokonaisuudesta olisi tullut, jos tarinan loppuvaiheen tapahtumien kuvailuun olisi keskitytty yhtä paljon kuin alunkin. Sen verran hyvin Vienola kuitenkin onnistuu pitämään valitsemansa ainekset kasassa, että novellin sijoittumista Portin viimevuotisessa kisassa ainoastaan kunniamaininnalle täytyy aivan erikseen ihmetellä.
PK
