Pasi Jääskeläinen: Kiviselle armaalle
Pasi Jääskeläinen: Morfeuksen kolikot
Pasi Jääskeläinen: Tunnustukseni
(Tähtivaeltaja 3/01)

Pasi Jääskeläinen on kirjoittanut kolme varsin fragmentinoloista tunnelmapalaa, joista kaikista on vaikea sanoa kuuluisivatko ne ylipäätään Colosseumilla arvioitaviksi. Kiviselle armaalle on pintatasolla kaunis proosaruno, mutta sisältä on vaikea löytää mitään, kun sanat seuraavat toisiaan tyhjänä helisevänä purona. Etenkin pitkä keskikappale hahmottuu heikosti. "Kuiskivia pikkuotuksia... kostuneilla läpikuultavilla riveillä... värisevät hämärään sammuneita merkityksiään..."

Sittenkin kun on saanut piirrettyä mieleensä kuvan noista riveistä, jäljellä on lukemattomia mahdollisuuksia, mitä ne kuiskivat pikkuotukset voisivat olla. Monitulkintaisuus on tietysti kivaa, mutta eikö se pitäisi saavuttaa vasta konkreettisen pintakerroksen, ylätason jälkeen? Nyt tekstistä on vaikea saada kiinni.

Morfeuksen kolikot on Jääskeläisen lyhyiden tekstien kolmikon terävin repäisy. Tässä on tarinaa ja kohtauksia novelliksi asti. Tämäkin teksti herättelee lukuisia mielikuvia ja useita tulkintamahdollisuuksia, mutta kantaa lukijaa kuitenkin paljon pidemmälle kuin Kiviselle armaalle. Näyttäisi muuten siltä, että Jääskeläinen viljelee välimerkeistä pistettä useammin kuin vielä muutama vuosi sitten, mikä ei ole ollenkaan huono juttu. Nättejä kuin-alkuisia kielikuvia ja vertauksia ei välttämättä tarvitse lykätä kaikkiin virkkeisiin.

Yksi sana oli sotkea ensimmäisen lukukerran kokonaan: mustuus. Siinä on sana minulle kuin punainen vaate härälle. Onko mustuus mustin ja mansikin äpärälapsi?

Tunnustukseni on ehkä kolmikon heikoin lenkki. En voi sille mitään: tämä teksti antaa minulle Jääskeläisestä kauhean egomaanikon kuvan. Tunnustukseni on vastenmielisen harhaluuloinen teksti. Teksti alkaa oletuksella, että minä, lukija, olettaisin, että Jääskeläinen on kirjailija, koska hän itse mielellään esiintyy sellaisena. Ei muuten pidä paikkaansa. Kirjoita, Pasi, se kirja, niin palataan asiaan!

Tekstin mainitseminen huokealla ostetuksi tarinaksi on sekin halpahintaista, suorastaan kehno keino ottaa etäisyyttä tekstiinsä. Jos ajatellaan, että rotta on kunnianhimoinen otus sisällyttäessään itsensä kertomaansa tarinaan, se ei muuta miksikään sitä, että rotta on peräisin Jääskeläisen mielikuvituksesta. Tämä on ajatuksia herättävä teksti, mutta vastenmielinen siitä huolimatta. Liian läpinäkyvä omakohtaisuus on luultavasti huono idea.

Jarmo Karonen