Timo Kujansuu: Palanen sielustasi
(Spin 5/01)Timo Kujansuun Palanen sielustasi on perinteinen scifitarina, josta löytyy tiedemies, robotti, kuvanveistäjä, kuoleman voittava rakkaus (ja tekniikka), menneisyyden synkkä salaisuus sekä loppukäänne. Noin muun muassa. Reseptissä on ainesta hienoon, moni-ilmeiseen tarinaan, jota Kujansuu selvästi tavoittelee ja jossa osittain onnistuukin, mutta toisaalta pata olisi saanut porista liedellä pitempään.
Kujansuu on ottanut rohkean linjan tarinan taustojen kuvaamisessa. Hän pudottelee professorin murhanhimosta vain pieniä viittauksia siellä täällä ja jättää kokonaisuuden lukijan rakennettavaksi. Itse olin hukassa ensimmäisellä kerralla, mutta toinen lukukierros korjasi ongelman. Olisiko siis laajempi takauma avannut taustat kivuttomammin vai ollut liian osoitteleva? Yksi elementti puuttuu kuitenkin täysin: tiedemiehen huoli Dalinnensa puolesta ja rakastavaisten uusi yhteys tarinan lopussa ei kosketa sillä tavalla kuin olisi voinut, jos heidät olisi esitelty parina novellin alussa.
Juonenkäänteet ovat hieman kummallisia. Ensin lääkäri selittää huolissaan, ettei biokehikkoa voida asentaa ilman potilaan suostumusta, mutta sitten seuraavassa hetkessä hän jo toteaakin professorille, että Dalinne suostuisi varmasti. Mistä moinen mielenkäänne? Ehkä tämä on inhimillistä käytöstä: ensin lääkäri takertuu potilaanhoidon ohjesääntöihin, mutta antaa sitten tunteidensa viedä. Lääkärin mielenliikkeitä voisi kuvata tarkemmin vaikka hänen ilmeidensä ja yleensä ulkoisen kuvauksen kautta, jottei mielenmuutos vaikuttaisi niin luonnottomalta takinkäännöltä. Yleisesti ottaen novellin henkilöiden päähänpistot tuntuvat kovin irrationaalisilta. Miksi tiedemies jätti murhamielensä Dalinnen perittäväksi tai ylipäänsä alun perin robotin tallenteisiin? Eikö hän olisi voinut pyyhkiä sen pois robotin muistista?
Novelli olisi kaivannut kielen tasolla huolittelua. Lukuisat vajaat lauseet tekevät novellista levottoman. Aivan ensimmäisessä kohtauksessa efekti lienee paikallaan, kun professori on päästään sekaisin, mutta sen jälkeen hakkaava tyyli alkaa lähinnä ärsyttää. Osa lauseista on vaikeita hahmottaa: "Ei kuin petolintu saaliinsa yllä..." ja "Kuvanveistäjä tässä kuussa." Toisaalta tekstin rytmi muuttuu novellin aikana useaan otteeseen, välillä täysin odottamatta. Yhdessä kohdassa Kujansuu viljelee todella lyhyttä lausetta ja toisessa maalailee pitkiä virkkeitä lauseenvastikkeilla.
Kielen terävyys on hyvä tarkistaa sanojenkin tasolla. Sopiiko tunnelmaan, että professori vertaa rakastettunsa nesteessä killuvia aivoja rusinoihin jouluglögissä? Epäterävyys syö dialogia: "...sai päällensä kiveä ja muuta..." Niin mitä muuta hän sai päällensä? Kannattaa myös harkita tarkkaan, ennen kuin sijoittaa dialogiin tai kerronnan sekaan sellaisia ihmisäännähdyksiä jäljitteleviä merkkijonoja kuin "eeh" ja "oh". En kuitenkaan voi runtata Kujansuun kielivalintoja suoralta kädeltä, sillä novellin yleissävy keikkuu kuitenkin surkuhupaisan ja melodramaattisen välillä ja tätä tyylivalintaa jouluglögiaivot ja voihkaisut selvästi tukevat.
Lukujaot eivät ole perusteltu ratkaisu näin lyhyessä tekstissä. Jakoa ei ole edes käytetty siirtymiseen ajassa tai paikassa, mitä suuresti ihmettelen. Kolmas luku alkaa suoraan siitä, mihin toinen päättyy. Näin tämän tekstin lukujaot vaikuttavat lähinnä tv-sarjojen mainoskatkoilta. Juuri ennen katkoa tilanne viritetään mahdollisimman jännäksi, jotta katsojat pysyttelisivät kanavalla, ja katkon jälkeen jatketaan suoraan siitä mihin jäätiin. Novelleissa ei onneksi (ainakaan vielä!) ole tarpeen jättää tilaa mainoskatkoille, joten tässäkin tekstissä lukujaot olisi voinut jättää raa'asti pois.
Novelli jättää lopulta aika ristiriitaisen vaikutelman. Tarina on mielenkiintoinen, mutta juoni kaikkea muuta kuin aukoton. Professori on pimeän puolensa repimä ja silti hyvää tarkoittava persoona, mutta toisaalta kovin luonnosmainen hahmo. Hänen henkilöönsä olisi suonut lisää lihaa luiden ympärille. Dalinne jää pelkäksi rakkauden kohteeksi ja tarinan rakennuspalikaksi.
En lopulta voi antaa muuta tuomiota kuin sen, että Kujansuun pitäisi palata tekstinsä pariin. Tässä on aineksia, mutta esitystavan yksityiskohtia kannattaisi vielä miettiä. Tarinan perusidea kun kuitenkin on vinksahtaneen kierolla tavalla viehättävä: professori hokee, että itsensä kanssa on opittava elämään, mutta sysää silti pimeän puolensa robotin muistiin. Professorin naiselle käy huonosti ja professori päättää korvata hänen ruumiinsa robotin vartalolla. Itsensä kanssa on opittava elämään. Vaikka sitten kyborgina ja toisen ihmisen murhanhimot päässään.
Jarmo Karonen