M.G. Soikkeli: Ummikot
(Portti 3/01)

Kirjallisuuden monitoimimies M.G. Soikkeli jaksaa tuottaa tasaisella tahdilla scifiproosaa kotimaisten lukijoiden ulottuville. Tahti on jopa niin ihailtava, että pakostakin tulee mieleen, mitä mies saisi aikaan jos tämä suuntaisi edes osan tuosta tarmostaan pidemmän proosan kirjoittamiseen. Olisiko kohta jo sen esikoisromaanin aika?

Portin vuoden 2000 novellikilpailussa kolmannelle jaetulle sijalle päätynyt Ummikot edustaa perusscifiä siinä mielessä, että se on kertomus ihmiskunnan edustajista tähdissä. Tuohon yhtäläisyydet useimpien genren edustajien kanssa kuitenkin loppuvat ja maailma, jonka Soikkeli lukijoiden eteen läväyttää, on varsin kaukana uljailla avaruusaluksillaan matkaavista avaruuden valloittajista. Maksuksi tähtiin pääsemisestä on ihmiskunnan täytynyt sopeutua varsin omalaatuiseen kaupankäyntijärjestelmään ja avaruusmatkailuun, joka käsittää ainoastaan menolipun.

Varsin mollivoittoisen tarinan tapahtumapaikkana on planeetta nimeltä Penumbra, ympäristö josta Soikkeli onnistuu luomaan poikkeuksellisen painostavan. Lähin vertailukohta, joka ulkomaisen scifin puolelta tulee mieleen on Hal Clementin Mesklin-planeetta, vaikka painovoimaolosuhteet eivät tarinassa yhtä hurjat toki olekaan. Penumbran painostavuuden synnyttävät olosuhteet eivät ole luonnontieteellisiä, vaan pikemminkin sosiaalisia.

Varsinainen juoni on novellissa aikalailla ohut. Jos tarkkoja ollaan, sitä ei edes ole. Tarinassa seurataan kolmen planeetalla työskentelevän ihmisen varsin raskassoutuisen oloista arkea ja samalla maalataan lukijoiden eteen yksi kuva siitä, millaista avaruuden valloitus ja kaupankäynti meistä tyystin eroavan elämänmuodon kanssa voisi olla. Raskassoutuinen on myös koko novelli ja ison osan kokonaisuudesta vievät erilaiset filosofis-luonnontieteelliset pohdiskelut. Novelli sisältää takaumatason, mutta tuokin on mukana lähinnä auttamassa maailman kuvailussa, ei niinkään rakentamassa juonta.

Viime kädessä Ummikot kompastuukin siihen mihin monet muutkin Soikkelin novellit tätä aikaisemmin. Taiturimaisesti Soikkeli luo hätkähdyttäviä ympäristöjä ja onnistuu esittelemään ne muutamilla hallituilla vedoilla. Myös kielellisesti novelli on taattua työtä eikä esimerkiksi Soikkelin kykyä luoda uusia merkityksiä tutuille ilmaisuille voi tässäkään tapauksessa olla ihailematta. Mutta kuten aina, myös nyt tuntuu varsinainen juoni jäävän kokonaisuudessa lapsipuolen asemaan. Ympäristö on eittämättä kiehtova, mutta pakostakin lukija jää kaipaamaan jotain lisää.

Pasi Karppanen