Elina Larmala: Auringon tytär (osat 1-3)
(Hobittilan Sanomat 6/01 - 2/02)

Elina Larmalan novelli Auringon tytär ilmestyi kolmeen osaan jaettuna Suomen Tolkien seuran tiedotuslehdessä Hobittilan Sanomissa. Kyseessä on perusfantasiaa edustava tarina kauniista prinsessa Medinasta, jonka on isänsä valtakunta pelastaakseen jätettävä turvallinen kotilinnansa ja lähdettävä vaarojen täyttämälle matkalle kohti pimeyden voimien tyyssijaa.

Itse luin novellin hieman jälkijunassa ja vain jokin aika ennen kuin olin saanut käsiini Tolkien-seuran toisen lehden Legolasin tämän vuoden ensimmäisen numeron. Kyseisessä lehdessä julkaistiin uudelleen Petri Hiltusen vanha, mutta edelleen täysin ajankohtainen artikkeli fantasian kymmenestä pahimmasta kliseestä. Samassa yhteydessä seura julisti raapalekisan, jossa sataan sanaan olisi mahdutettava vähintään kahdeksan noista kliseistä.

Mielenkiintoisen yhteensattumasta tekee se, että jos Larmalan tarina olisi raapale tai kisa muillekin kuin sadan sanan teksteille avoin, olisi Auringon tyttärellä jopa hyvät mahdollisuudet menestyä siinä. Niin hyvin lyhyt novelli on perusfantasian kliseet nimittäin onnistunut yhteen niputtamaan. Tarinasta löytyy ennustus, taikaesine, matka, vanha velho, keijuja ja peikkoja, kaunis taistelijatar, hauska kumppani ja pahan valtakunta. Ainoat mainituista kymmenestä kliseestä, jotka jäävät tarinasta uupumaan, ovat barbaari ja hirviö.

Larmalan tarinaa käsittelisi mielellään silkkihansikkain. Kyseessä ei selvästikään ole parkkiintunut ja kovissa liemissä keitetty sf/f-veteraani, vaan aloittelija ja teksti todennäkoisesti kirjoittajansa esikoisnovelli. Ymmärrän myös hyvin, ettei Hobittilan Sanomien sivuilla julkaistua materiaalia välttämättä ole oikeudenmukaista arvioida samoin mittarein kuin vaikkapa Portin kisassa kärkisijoille selviytyneitä novelleja.

Mikäli kuitenkin lähtee siitä, että novellit on arvosteltava novelleina antamatta julkaisukanavan vaikuttaa asiaan, on Auringon tytärtä kritisoitava kaiken kaikkiaan kovin heppoiseksi tarinaksi. Lapsukset ovat valitettavia etenkin kun ottaa huomioon, ettei novellissa ole mitään, mitä ei olisi voinut pikaisella oikoluvulla ja pienellä lisätyöstämisellä korjata. Kielellisesti tarina on varsin töksähtelevä ja koko tekstiä leimaa tuntu kuin se olisi äidinkielen ainekirjoitustunnin satoa tai muuten yhdeltä istumalta kirjoitettu.

Ei Auringon tytär vailla ansioita ole. Niissä kohdissa, joissa kirjoittaja malttaa jättää tilaa tunnelman luonnille ja kuvailulle ei tarinassa olekaan mitään vikaa. Pahiten novelli taas kompastelee niissä kohdin, joissa tarinaa kuljetetaan hengästyttävällä vauhdilla eteenpäin yhdestä epäloogisen tuntuisesta käänteestä toiseen. Parhaiten novellissa toimiikin sen rauhallinen alkupuoli, huonoiten hätäisen oloinen loppu.

Neuvoisinkin kirjoittajaa jatkossa malttiin tekstiensä suhteen ja työstämään niitä hieman pidemmälle kuin Auringon tytärtä. Kykyjä tältäkin kirjoittajalta epäilemättä löytyy.
 
Pasi Karppanen