M.G. Soikkeli: Tarkastaja Narknian tutkimuksia
(Finnzine 1-4/01)

Jos totta puhutaan, alan pikku hiljaa olla vakuuttunut siitä, että M.G. Soikkelilla täytyy olla päässään implantoituna jonkinlainen alienien sinne asentama lingvistiikkakonvertteri, joka meiltä muilta kuolevaisilta tyystin puuttuu. Muuten ei nimittäin voi selittää sitä verbaalista suvereniteettiä, jolla Soikkeli kieltä mielensä mukaan vääntelee.

Tarkastaja Narkinian tutkimuksia ei ole varsinaisesti jatkosarja, vaan neljä itsenäistä novellia, joita yhdistää kertominen samasta päähenkilöstä ja sijoittuminen samaan maailmaan. Novellien tapahtumapaikkana toimii Mandelportin kaupunki, suunnaton, kaaosmaisella (vrt. Mandelbrot) tavalla järjestäytynyt, orgaanisen eliön mieleen tuova yhteisö, jossa lukemattomat geenipoolin edustajat kyyttoblasteista annodominikaaneihin elävät rinta rinnan.

Mandelportin hallinto perustuu verotukseen, tietynlaisella gilliamilais-kafkalaisella järjestelmällisyydellä hoidettavaan taksokraattiseen byrokratiaan. Tarkastaja Narknia työskentelee kaupungin verohallinnossa, tehtävänään varmistaa, että kaikkia Mandelportin asukkaita verotetaan tasapuolisesti. Narknia lieneekin yksi Soikkelin kiinnostavimpia luomuksia kautta aikojen, puhumattakaan siitä että on luultavasti isotissisin etsivähahmo, joka ainakaan kotimaisessa fiktiossa on nähty. Tarkastaja Narknia on nimittäin lehmä.

Soikkelin sarja käy läpi neljä visaista tapausta Narknian uralta. Ensimmäisessä osassa Ihminen tavattavissa on mukana vielä lämmittelyn tuntua ja sen kuluessa vasta esitellään Mandelport sekä itse tarkastaja. Novellissa Virkahepo olohuoneessa selvitellään kiperää sarjasynnyttäjän tapausta ja kolmannessa osassa Sotiemme vegetaarit siirrytään taistelurintamalle. Viimeisessä osassa Nännykät ollaan jo lukemassa madonlukuja koko Mandelportille ja tutustutaan kaupungin poliittiseen elämään.

Niin tyylillisesi kuin kielellisestikin Narknia-sarja tuo mieleen Soikkelin kolmiosaisen Kuinka monta kuuta taivaalta -novellin (Finnzine 2-4/97) vaikka ei toki olekaan tahdiltaan yhtä hektinen. Soikkeli ei armahda lukijaa, vaan pyörittää tämän päätä vetämällä lukijan käsitteiden, ilmaisujen ja Mandelportin huimaavan biologisen diversiteetin läpi. Sarjaa lukiessa tuleekin vaikutelma kuin Soikkeli olisi sitä kirjoittaessaan luopunut viimeisistäkin rajoituksistaan ja kääntänyt aivoissaan olevat nappulat kaakkoon. Tähän outouteen perustuu myös sarjan viehätys ja sen sisältämä sense-of-wonder.

Tavasta, jolla Soikkeli tarinaan tuon ihmeen tunnun luo, voisikin useampi kirjoittaja ottaa oppia. Se nimittäin syntyy, ei siitä mitä kerrotaan, vaan mitä jätetään kertomatta. Päällisin puolin jokainen novelleista on arvoitus-ratkaisu-periaatteella rakennettu etsivätarina, jossa lukijalla kuitenkaan ei suurimman osan ajasta ole kuin hämärä käsitys siitä, minne tarina on menossa. Tuntuukin kuin Soikkelin sarja olisi kirjoitettu, ei meille tämän ajan lukijoille, vaan nimenomaan mandelportilaisille itselleen.
 
Pasi Karppanen