Kari Tanskanen: Painajaisversumi
(Spin 1/02)

Tanskasen Painajaisversumi liikkuu proosan rajamailla, jonka sankkoihin metsiin on pesiytynyt lyriikan ituja. Lyhyt, parin sivun teksti kuvaa viimeisiä hetkiä painajaisversumissa, mikä se sitten lieneekään. Jokin tässä muuttuu ja loppuu.

Novelli vaikuttaa hämmentävän rikkaalta sekoitukselta, mutta en olisi niinkään varma, että se pitää sisällään niin paljon kuin aluksi näyttää. Novellissa kuvataan yhden asian loppua, tuon lopun odotusta ja tähän kaikkeen liittyviä ajatuksia. Kertoja itse näyttäisi olevan painajaisversumi, joka muuten tuntuu pohtivan asioita kovin inhimillisesti. Tuleekin mieleen, että tässä on kyseessä ihmiselämän ehtoopuoli, ja elämää verrataan painajaiseen.

Tanskasen teksti ei anna tarpeeksi viitteitä, että pystyisin muuhun tulkintaan. Jos tekstissä onkin kyse jostain monisyisemmästä ajatuksesta, se menee ainakin kohdallani hukkaan. Tosin painajaisissa, Freudissa, ihmiselämässä ja maailmankaikkeudessa on jo tarpeeksi pohdittavaa. Novellista tuntuu vain olevan turha etsiä mitään kiteytettyä näkemystä näistä asioista.

Teksti on sävyltään tajunnanvirtamaista, koukeroista, mutta silti tarkkaa. Toistuva unikuvasto ja rakenteet jämeröittävät kokonaisuutta. Tekstin uudissanasto tuo mieleen M.G. Soikkelin sanaleikit. Painajaisversumin verbaalinen ilotulitus käy paikoin niin hektiseksi, että vastareaktio on lähellä. Sen verran taitavasti Tanskanen pitää kuitenkin kielensä kasassa, että juttua on lopultakin helppo lukea. Näkisin, että novellin suurimmat ansiot ovatkin kielelliset. Toki sanasto luo mielikuvia, jotka tuottavat myös sisältöä.

Jos Painajaisversumi olisi kieleltään heikompi, se olisi rasittavaa luettavaa, mutta tällaisenaan se on mielenkiintoinen poikkeus. Lukekaa.
 
Jarmo Karonen