Kari Tossavainen: Pelto
(Portti 1/02)

Kari Tossavaisen Pelto on katsahdus maailmaan, joka ensialkuun näyttää täysin oudolta. Tossavaisen tyyli on varsin lakoninen, mutta pienin keinoin hän saa välitettyä paljon.

Alun keskustelu on turhan pitkä. Tarkoitushan olisi herättää lukijan uteliaisuus eikä esitellä joutavaa rupattelua näin perusteellisesti. Ainakin dialogissa pitäisi olla enemmän koukkua, vihjeitä siitä, mitä on luvassa. Novellin myöhempi dialogi toimiikin pääosin paremmin, vie juonta eteenpäin ja kertoo uusia asioita sortumatta kuitenkaan liialliseen tiedonjakeluun. Itse asiassa Tossavainen kuvaa monia asioita pelkästään dialogin kautta,
joten vaatii melkoista taitoa pitää keskustelut samalla kertaa luontevina ja informatiivisina.

Jos yleisö vaivautuu jatkamaan lukemista vielä alkudialogin jälkeen, niin saa kyllä palkkionsa. Jo toisessa luvussa Tossavainen saa koneen käyntiin ja alkaa syöttää kuvia olennoista ja paikasta, jotka alkuun kiehtovat outoudellaan. Viehätys vain kasvaa, kun lukija hiljalleen huomaa myös tuttuja asioita; esimerkiksi vartijat näyttävät olevan aivan tavallisia ihmisiä ja johdattavat peltojen asukit syömään aivan tavanomaista ruokaa. Hetken verran tuntuu siltä, että eletään tuiki tavallista työpäivää, mutta pian taas mennään kummalle raiteelle.

Itse jäin miettimään esimerkiksi sitä, miksi nämä kuoppien miehet viedään päivittäin "ilmaisemaan itseään". Miesten kirjoittaminen rinnastuu siihen, miten toisilta heistä viedään elimiä ja ihoa. Jokainen heistä vaeltaa läpi tuttujen, ankeitten päivärutiinien ja palaa yöksi omalle pellolleen, mutta mikä on kaiken tämän tarkoitus? Mitä nämä miehet olisivat, jollei heitä tällä tavoin riistettäisi?

Vertauskuvallisuutta on siis helposti – ja hykerryttävästi – löydettävissä. Silti ei ole kyse mistään tympeästä yksi yhteen -palapelistä, vaan Tossavainen jättää selkeästi valinnan lukijalle. Jollekin tulee mielikuvia keskitysleiristä, toiselle arkisesta elostamme. Novelli toimii myös ilman näitä mielikuvia, kiehtovana kuvauksena paikasta, jossa ihmisen kaltaiset olennot ovat raaka-ainetta niin kuin eläimet meillä (hups, nyt meni taas tulkinnaksi).

Novellissa viehättää juuri sen aukkoisuus. Moni seikka jää vaille selitystä, mutta ei niin moni, että lukija jäisi tyystin pihalle. Nyt Tossavainen antaa sopivasti aineksia päätelmiin.

Sari Peltoniemi