Hanna Hyväri: Omat koirat purivat
(Portti 2/02)Hanna Hyvärin Omat koirat purivat käynnistyy varsin samanoloisesti kuin monet muutkin tätä nykyä julkaistavat, kotimaiseen arkitodellisuuteen sijoittuvat scifinovellit. Työpaikalla, tässä tapauksessa mobiilipalveluja tuottavassa it-yrityksessä, tapahtuu salaperäinen kuolema. Tapauksen yksityiskohdat alkavat kiinnostaa minäkertojaa ja ennen pitkää tämä huomaakin sotkeutuneensa syvälle kummallisten tapahtumien vyyhtiin.
Nopeasti tavanomaisen alun jälkeen tarina kuitenkin tempautuu kokonaan omille raiteilleen. Enemmän kuin perinteinen juonivetoinen novelli, Hyvärin teksti on eräänlainen kiivas yksinpuhelu, monologi joka pisteliään terävällä ja hauskalla tavalla asettaa kyseenalaiseksi kännykkä- ja mobiilipalvelujen ehdoilla pyörivän nykymaailman menon ja kysyy, mikä todella on oleellista. Tämä on teksti, jonka toivoisi kaikkien noiden, aina vain uusia mobiilipalveluja suomalaisten kurkusta alas työntävien it- ja muiden markkinointi-ihmisten lukevan.
En kiellä, etteikö suuri osa novellia kohtaan tuntemastani viehätyksestä johtuisi siitä, miten hyvin sen sanoma kolahtaa yksiin oman, teknis-skeptisen asenteeni kanssa. Toisaalta juuri yhteiskunnallinen kantaaottavuus on se seikka, joka kotimaisesta, etenkin novellimuotoisesta scifistä ja fantasiasta on tähän saakka puuttunut. Jos tarkkoja ollaan, juuri tuo saattaa olla yksi osasyy siihen, miksi kotimainen novellistiikka ylipäätäänkin vaikuttaa niin "ohuelta". Tästä syystä en lukisikaan Hyvärin novellin poleemista luonnetta tälle viaksi, oikeastaan päinvastoin.
Tuo ei myöskään viime kädessä ole Hyvärin novellin suurin ansio. Jos Omat koirat purivat olisi vähääkään huonommin kirjoitettu, olisi se epäilemättä vaivaannuttava lukukokemus. Nyt novellin asenne ja tyyli pelaavat kuitenkin hyvin yhteen eikä sitä lukiessaan voikaan olla ihailematta kielellistä suvereniteettia, jolla Hyväri tekstiä eteenpäin vyöryttää. Novelli on kuin ryöpsähtelevää ja kuohuvaa, poleemista virtausta, joka vilisee herkullisia kielikuvia ja jota on suorastaan nautinto lukea. Parhaat kohdat melkeinpä vaativat tulla luetuksi ääneen.
Lopussa, jolloin tarina pitäisi perinteisen kaavan mukaan lopettaa jonkinlaiseen paranoidiseen salaliittokuvioon, muuttuu teksti silkaksi surrealismiksi, yrittämättäkään selittää tapahtunutta järjellisellä tavalla. Se, miten loppuratkaisuun suhtautua, riippuu viime kädessä henkilöstä. Joku saattaa pitää loppua lukijan huijaamisena, mutta itse en olisi kaiken kielellisen ilotulituksen jälkeen kaivannut edes noin rationaalista lopetusta.
Omat koirat purivat on novelli, jollaisia soisi näkevänsä enemmänkin kotimaisten scifilehtien sivuilla.
Pasi Karppanen