Anne Leinonen: Ilottomien ihmisten kylä
(Portti 2/02)

Ilottomien ihmisten kylä sijoittuu epämääräiseen aikaan ja paikkaan. Siellä yhdistyvät fundamentalistis-henkinen maalaiselämä ja salaperäinen maailma Rajan takana. Novellin henkilöt elävät melko alkeellisissa ja askeettisissa oloissa. He arvostavat ennen kaikkea työtä ja vakavaa mieltä. Mutta rajan takana on jotakin muuta. Sinne lähtevät astronautit ja virkamiehet, jotka eivät koskaan palaa kertomaan, mitä ovat nähneet.

Rajan takaiset salaisuudet kiehtovat novellin päähenkilöä, Aleksi-poikaa. Ne eivät kuitenkaan ole novellin keskeinen sisältö, vaan teemaksi nousee ilo – tai pikemminkin sen puute. Nauraminen on syntiä. Mukavuudenhalu on syntiä. Liiallinen uteliaisuus on syntiä. Nämä ovat luterilaisille tuttuja ajatuksia, vaikka Leinonen toki kärjistää niin kuin fiktiossa on tapana. Jos kohta ajatus täysin nauruttomasta ihmisestä ei ole aivan uskottava, pystyy Leinonen perustelemaan sen vakuuttavasti.

Leinosen tarinaa voi pitää yhtä hyvin dystopiana kuin kuvauksena jostakin reipashenkisestä lahkosta. Ihmiset eivät elä kurjuudessa, mutta aivan ilmeisesti tekninen kehitys on jollakin tapaa taantunut tai pysäytetty ainakin niitten osalta, jotka elävät Rajan tällä puolen.

Lapsen näkökulma sopii tällaiseen aiheeseen tietenkin hyvin: lapsi ilman iloa ja leikkiä on kuin amputoitu. Aikuisilla on omat salaisuutensa, jotka Aleksi pystyy vainuamaan, sillä hän ei osaa eikä halua tyrehdyttää uteliaisuuttaan. Kuten alkuasetelmasta voi arvata, nauru ja leikki tunkeutuvat Aleksin kautta kylään. Se onkin sitten mielenkiintoisempaa, miten Leinonen ristiriidan ratkaisee. Mielestäni hän pitäytyy uskottavissa ratkaisuissa. Ilottomuudesta herää uusia ajatuksia: Onko nauru tosiaan lajillemme tyypillistä tai välttämätöntä? Miten se vaikuttaa ihmisen kehitykseen, jos häneltä tämä aspekti riistetään?

Rajan takaiset seudut jäävät vain vihjausten ja oletusten varaan. On yllättävää, että yksi sieltä kuitenkin palaa ja saa osakseen täydellistä torjuntaa. Rajan takaisuuksia ei  tarvitse paljastaa, mutta nyt jää sellainen vaikutelma, ettei kirjoittaja itsekään tiedä, mitä siellä on. Tämä hiukan syö novellin sisäistä logiikkaa, joskin ymmärrän hyvin, että Leinonen on keskittynyt ilon puutteen kuvaamiseen ja rajannut maailman Aleksin näkökulmasta ymmärretyksi.
 
Sari Peltoniemi