Shimo Suntila: Tarina Mustan Hehtaarin metsän orjuuttajista
(Kosmoskynä 1/02)

Ilolla ja ylpeydellä voin kertoa, että olin toisena opettajana Suomen Tieteiskirjoittajien ja Turun scifiseuran järjestämällä kurssilla, jonka satoa tämä novelli on. Suntila sai eväiksi kuivan ja kömpelön satukatkelman, jonka pohjalta hän ketterästi kirjoitti uuden tarinan. Harvoin on missään ollut niin hauskaa kuin silloin, kun Shimo luki meille teoksensa ääneen, ja vieläkin novelli naurattaa luontevalla ja rennolla huumorillaan. Tulee suorastaan mieleen, että Suntilassa meillä voisi olla se kaivattu humoristi kotimaisen sf:n synkeähkölle kentälle. Hänellä olisi tietämystä alan perinteistä (jotta voi pyyhkiä niillä pilttinsä takapuolen) ja kosolti verbaalista kyvykkyyttä juuri tämäntyyppiseen kerrontaan.

Tehtävänanto ja aikataulu olivat sellaiset, että novelli ei voinut olla tämän pidempi. Suntila kuitenkin lappoi mukaan niin hengästyttävän määrän henkilöitä ja yksityiskohtia, että niissä saattaisi olla ainesta pitempäänkin saagaan. Tyypit toimivat tällaisessa tekstissä mainiosti näinkin, mutta olisi sääli jättää näin eläväinen kaarti ryöstöviljelemättä. Brian Jacquesin elukat ovat perin tylsiä Suntilan väen rinnalla.

Suntila parodioi fantasiatyyliä lempeydellä ja taidolla; hän ei tyydy pelkkään parodiaan, vaan pystyy liittämään siihen omaa ääntä ja oikeaa tarinan tenhoa. Mainio on myös otsikon Nalle Puh -viittaus. Lisää tätä.
 
Sari Peltoniemi