Boris Hurtta: Tähtikuunarin aarteet (1-3)
(Portti 1-3/02)

Boris Hurtan uskallusta ja ennakkoluulottomuutta tarinoidensa aiheiden suhteen ei voi kuin ihailla. Käytännössä romaanin mittoihin itsekin pääsevä Tähtikuunarin aarteet on jatko-osa kotimaisen scifin klassikkoihin kuuluvalle, alunperin jo vuonna 1917 ilmestyneelle poikakirjalle Kahden taalarin raha. Tilanne on hieman sama, kuin jos joku kotimainen kirjailija tekisi nyt vakavissaan Seitsemälle veljekselle jatko osan, jossa seurattaisiin vaikkapa Juhanin ja Eeron jälkeläisten kohtaloita Kansalaissodan melskeissä.

Tapahtumat ovat siirtyneet Ingmanin kirjasta vajaan sukupolven verran eteenpäin. Matkasta Amazonin viidakoihin on vierähtänyt puolitoista vuosikymmentä ja ollaan päästy vuoteen 1932 asti. Ingmanin kirjan pojat Tom ja Pentti ovat varttuneet miehen ikään, Pentistä on tullut Tomin kotitilan pehtoori ja Tom kohonnut Suomen armeijassa luutnantin arvoon asti. Kesken kevätkylvöjen Pentin kuitenkin tavoittaa Tomin viesti Helsingistä. Englannista kuuluu huonoja eivätkä Kahden taalarin rahassa löydetyn "voimametallin" tutkimukset ole edenneet ollenkaan aiotulla tavalla.

Hurtalle tyypilliseen tapaan yhdistää tarina nytkin todellisia henkilöitä fiktioon melkoisella vapaudella. Helsingissä Pentti pääsee kurkistamaan Tomin siivellä Tulenkantajien kirjallisiin piireihin sekä tekemään tuttavuutta itse "loistavan Apollon", Olavi Paavolaisen kanssa. Paavolaisesta tarina saakin kolmannen päähenkilönsä, kirjailijan ilmestyessä odottamatta Lontoossa sankareidemme ovelle liittyäkseen mukaan voimametallin metsästykseen Andivuorten uumenista.

Kuten Kahden taalarin rahassa, kerrotaan tarina nytkin nimenomaan Pentin näkökulmasta. Tämä myös tarjoaa Hurtalle oivan mahdollisuuden leikitellä toden ja epätoden välisellä liukuvalla rajalla sekä kirjoittamisen filosofialla. A.E. Ingmanin Kahden taalarin raha kuuluu myös tämän tarinan maailmassa poikakirjallisuuden klassikoihin, mutta ideana on sen itse asiassa perustuneen Pentin matkalla tekemiin muistiinpanoihin. Näin saa esimerkiksi selityksenä kirjassa ollut suuri sananlaskujen määrä.

Parhaiten novellissa rullaa sen alkupuoli. Etenkin ensimmäisessä osassa, Tomin ja Pentin seikkaillessa Scotland Yardin etsivien kanssa kiinalaisia ja muita hämäräveikkoja vilisevillä Lontoon sumuisilla kaduilla, on tarinassa mukana aitoa rohmerilaista jännitystä ja kerronta etenee luontevasti käänteestä toiseen. Valitettavasti tarinan suunnatessa kakkos- ja kolmososassa kulkunsa Etelä-Amerikan viidakoihin puuroutuu kerronta pahemman kerran.

Raunioilla juoksenteluun käytetään runsaasti aikaa, mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sen enemmän sen punainen lanka tuntuu hukkuvan. Myös Paavolaisen ja tarinan muiden päähenkilöiden käymiin, varsin pitkäpiimäisiin filosofisiin ja "tähtikuunarin väen" arvoitukseen liittyviin keskusteluihin uhrataan turhankin pitkät pätkät tekstiä. Tähtikuunarin väen arvoitus on lisäksi jutun oikeastaan ainoa scifielementti, mutta valitettavasti sitä käytetään novellissa ikävän vähän.

Myös muutamat kerronnalliset ratkaisut ansaitsevat muutaman moitteen sanan. Etenkin tapahtumien jakaminen kakkos- ja kolmososassa kahteen erikseen kerrottavaan osaan syö tarinan intensiteettiä pahasti. Koska tapahtumat lisäksi kerrotaan luonteeltaan nimenomaan ulkopuolisen tarkkailijan oloisen Pentin näkökulmasta, jää iso osa tarinasta kovin ulkokohtaisen tuntuiseksi kuvaukseksi. Myös päähenkilöitä on mukana lopussa jo niin paljon, että kaikkien Kong-Huiden ja Insinööri Barkerien perässä pysymisessä on melkoinen tekeminen.

Tähtikuunarin aarteet on varsin tyypillinen Hurtan teksti, niin hyvässä kuin pahassa. Hurtta hallitsee hienosti ajankuvan luonnin ja veijarimaisen henkilökuvauksen, mutta juonellisesti tämän tarinat eivät koskaan tunnu kantavan aivan loppuun asti. Tässä tapauksessa nuo puutteet näkyvät tavallistakin selvemmin. Pahiten novelli kärsiikin nimenomaan venytetystä pituudestaan ja myös muuten kerronta olisi kaivannut jäntevöittämistä.

Suren tätä etenkin siitä syystä, että jos Hurtta kiinnittäisi edes hieman lisää huomiota kerrontansa noihin osa-alueisiin, olisi meillä tässä kerrassaan mallikelpoinen scifiproosan tuottaja kotimaiselle kirjallisuustaivaalle. Pidempi muoto kun selvästi näyttää kirjoittajaa muutenkin kiinnostavan.
 
Pasi Karppanen