Petri Laine: Siipirikko
(Finnzine 2/02)

Petri Laineen novelleja on Colosseumilla luettu suurella mielenkiinnolla ja itse kukin arvostelija on esittänyt niistä erinäisiä näkemyksiä. Olemme koettaneet analysoida Laineen kirjoittajanluontoa niin että ihan hiki on tullut. Siipirikko tuo tähän kuvaan uusia sävyjä, joihin ainakin minä olen kovin tyytyväinen.

Novellin tarina on tämä tuttu lentäjän poika -kuvio, joskin tällä kertaa kyseessä on tyttö. Ilmojen teillä siis mennään niin kertomuksen juonessa kuin symbolitasollakin. Tarina ei ole suuren suuri tai muuten mullistuksellinen, mutta juuri pienuudessa on sen kauneus. Novellisti on malttanut miettiä sanottavaansa ja tajunnut, että parhaiten sen saa esille hienovaraisin keinoin.
 
Kuoleman kohtaaminen ja käsitteleminen ovat tämän novellin tärkeät osaset. Laine on käväissyt valtavirtalaisten palikkalaatikolla ja napannut sieltä omaan tarkoitukseensa sopivat novellin keinot. Muistot, symbolitaso ja nykyhetki lomittuvat harmonisesti ja vähäeleisesti. Spekulatiivinen elementti on tässä novellissa hyvä renki, hyvin perusteltu ja viehättävä osa novellia.

Oikeastaan ainoa asia, mitä Siipirikossa jäin kaipaamaan, on kevyt lisäsärmä. Nyt isän ja tyttären suhde on vähän liian auvoisa ja särötön, mikä luo hienoista imelyyden tuntua. Muutaman selittävän lauseen voisi poistaa ("Maailma on suuri ja ihmeellinen paikka, kulta pieni. Siihen mahtuu kaikenlaisia yllätyksiä.") Jokusen kyyneleen ja hellän äänensävyn voisi niin ikään silpaista pois. Tunteet välittyvät kyllä hienosti – elleivät peräti paremmin – ilman näitä korostuksia, eikä tällainen niukkaeleisyyden vaatimus mielestäni rajoita kirjoittajan omaa tyyliä.
 
Sari Peltoniemi