Katja Salminen: Oi, sisko!
(Legolas 2/02)

Katja Salminen on ottanut käsittelyynsä vanhan sadun, ja höystää sen gaimanilaiseen tapaan julmaksi uudeksi versioksi. Erityisen hienoa Salmisen käsittelytavassa on se, että juttuun on todellakin löydetty uusi vaihde ja näkökulma. Salminen on tarkkasilmäisesti osannut noukkia alkuperäisestä tarinasta sellaisia piirteitä, jotka ovat kyllä nähtävissä, mutta hentoisina ja pinnan alla. Niin on syntynyt uusi tarina, jossa on sopivassa suhteessa alkuperäistarinan henkeä ja uutta verevyyttä.

Salmisen versio ei sovi perheen pienimmille, mutta me isommat pääsemme jatkamaan tarinaa, joka on jäänyt mieliimme jännittävänä ja outonakin, mutta yhtäkaikki satuna satujen joukossa. Salminen tekee henkilöistä oikeita ihmisiä. (Kun olette lukeneet tarinan, ymmärrätte, miksi en tällä kertaa löpise suosikkifraasiani "henkilöt ovat saaneet lihaa luittensa päälle".)

Periaatteessahan sadun uudelleenkirjoittaminen on mitä helpoin ja hauskin pikku hommeli. Kirjoittajalta vaaditaan kuitenkin melkoista tarkkuutta ja vainua, että hän pystyy sekä rikkomaan että rakentamaan: löytämään sadusta sen juonteen, jota on hyvä kehittää ja silpomaan pois sellaiset seikat, jotka oman näkemyksen kannalta ovat epäolennaisia. Salmiselta tämä siis hoituu suvereenisti.

Se on sitten taas makuasia, miten suhtautuu uusversion makaaberiuteen. Joitakin kohtia olisi ehkä voinut esittää vihjeenomaisemmin ja hienovaraisemmin, mutta toisaalta Salminen kyllä perustelee valintansa ja tyylilajinsa. Kielessään Salminen tuntuu suosivan vanhahtavaa ilmaisua, mikä tietysti tähänkin novelliin hyvin sopii. Silmää pistävät vain satunnaiset ylipitkät (ja vielä lauseenvastikkeitten raskauttamat) virkkeet.
 
Sari Peltoniemi