Pasi Jääskeläinen: Pojanpääkaruselli
(Portti 4/02)
 

Portin kisassa vuonna 2000 kunniamaininnan saanut Pojanpääkaruselli edustaa lyhytproosatuotannossaan jo jonkin aikaa hiljaiseloa viettäneen Pasi Jääskeläisen ensimmäistä pidempää julkaistua novellia vähään aikaan. Temaattisesti novelli on kiehtova ja nostaa esille monia sellaisia kysymyksiä, jotka Jääskeläistä itsekin pedagogina ja isänä epäilemättä kiinnostavat ja joiden itse asiassa voi nähdä kulkevan punaisena lankana läpi kirjoittajan tuotannon.

Tällä kertaa valokeilassa ei ole niinkään lapsuus, keskeinen teema monessa Jääskeläisen novellissa, vaan nimenomaan leikin merkitys. Tarinassa eletään nykyhetkeä kovasti muistuttavassa, mutta siitä eräin osin olennaisesti poikkeavassa lähitulevaisuuden maailmassa, jossa leikistä on tullut tyystin tuntematon käsite. Ennen kuin lapset ovat kunnolla edes syntyneet on näiden ammattiura mietitty jo pitkälle. Tenavat saatetaan koulutielle jo vuoden ikäisinä ja yliopistourallekin muutamaa vuotta myöhemmin.

Tarinan kertojana toimii kaupungin työntekijänä toimiva herra Maxim,  jonka päivää ilmestyy mutkistamaan eksentrinen miljardööri, polkupyörillä rikkautensa koonnut Erlington Hatsby. Tarpeettomaksi käyneen leikkikentän vaaralliset kapineet olisi tarkoitus kuljettaa pois hävitettäväksi. mutta paljastuu Hatsbyn itse asiassa ostaneen ne ja haluavan Maximin kuljettavan liukumäet ja kiipeilytelineet tehtailleen Marsiin asti. Miksi, paljastuu vähitellen tarinan edetessä.

Kaukaisessa kuun siirtokunnassa robotit ovat alkaneet käyttäytyä irrationaalisesti, viskellä toisiaan kivenmurikoilla, olla piilosilla ja möyriä maata ilman mitään järjellistä syytä. Toisin sanoen leikkiä. Ei vaadita kummoistakaan ruudinkeksijää oivaltamaan robottien yksinkertaisesti aloittaneet älyllisen kehityksensä tiedostaviksi olennoiksi, eivät päätelmästä "ajattelen olen siis olemassa" vaan kuten ihmisetkin, leikkimällä. Tulkinta on melko ilmeinen, olkoonkin että sitä ei tarinassa liiemmin alleviivata.

Novelli on taattua Jääskeläistä ja käsittelee mielenkiintoisia teemoja, mutta aivan loppuun asti se ei kanna. Eräs novellia vaivaavista ongelmista on, että kirjoittaja on tällä kertaa mennyt vanhaan ansaan ja valinnut kertojaksi Maximin tapaisen ulkopuolisen tarkkailijan. Kun tunneside tapahtumien ja niiden aiheuttamien vaikutusten väliltä puuttuu, muodostuu kokonaisuudesta varsin ulkokohtainen. Juonellisesti tarina jää melkeinpä kesken. Novellin sanoma tuntuu julmalta ja lohduttomalta.

Ei Pojanpääkaruselli huono novelli ole. Jos ei muuta, todistaa se, ettei Jääskeläinen ole kadottanut teräänsä novellikirjoittajana mihinkään. Tekstissä on etenkin alkupuolellaan juuri sitä samaa verkkaista imua, joka ainakin itseäni on aina Jääskeläisen proosassa viehättänyt ja tarina epäilemättä tyydyttänee myös muita kirjoittajan aiemmasta tuotannosta pitäneitä. Etenkin sitä kirjoittajan esikoisromaania odotellessa lukee Pojanpääkarusellin tapaista lyhyempää Jääskeläis-spefiä enemmän kuin mielellään.
 
Pasi Karppanen