M.G. Soikkeli: Vanhan maan vakoojat (1-4)
(Spin 1-4/02)

M.G. on kirjoittanut Spiniin neliosaisen novellisarjan, jonka osat sijoittuvat erilaisiin "ekotyyppikeskeisiin lavasteisiin" (kuten Soikkeli itse luonnehtii): lumen, meren, aavikon ja viidakon maailmoihin. Kuhunkin novelliin liittyy valaiseva artikkeli, joka käsittelee novellin ympäristöön liittyvää sf-kirjallisuutta.

Novellisarjaa lukiessa herääkin hetkittäin kysymys (ehkä vähän epäreilu): kumpi oli ensin, muna vai kana? Onko novellien kantavin ajatus lopulta juuri ekologinen ympäristö, sen asettamien ehtojen kuvaaminen, lavasteitten näppärä pystytys? Vaikka novelleissa on hetkensä ja oivalluksensa, vaikka ne on toki sukkelasti kehitelty, vaikka ne on kielellisesti taiten kirjoitettu ja vaikka ne kevyesti pieksevät suurimman osan kotimaisesta scifi-novellistiikasta, välittyy silti hiukan opetuksellinen ja viileä vaikutelma.

Koneiden hallitsemassa maailmassa on jäljellä vain alkukantaisia heimoja, mutta avaruuslaivoillaan poistuneet lajitoverit suunnittelevat paluuta. Tohtori Spinoza lähettää maahan neljä vakoojaa, kehittynyttä ja teknisiltä varustuksiltaan lyömätöntä ihmistä, kunkin yhdelle vyöhykkeelle. Tapahtumien kulku johtaa jokaisessa novellissa samaan lopputulokseen, sillä tekoäly osoittautuu kaikesta huolimatta mahdottomaksi vastustajaksi. Ja sen, mitä tekoälyltä jää puuttumaan, tietenkin sössii ihminen ihan omatoimisesti.

Ennen lopputragediaa tarkastellaan kussakin novellissa perusteellisesti ympäristöä: miten se vaikuttaa ihmiseen, mitä pikantteja erikoisuuksia siihen liittyy ja miten vakoojan sekä kreodien on täytynyt varustautua selviytyäkseen. Toki nämä seikat ovat mielenkiintoisia ja toki on kyse nimenomaan tieteiskirjallisuudesta, mutta silti informaatiopläjäykset välillä tökkivät.

Ja silti on heti perään pakko myöntää, että nämä kaikki neljä tulevaisuuskehitelmää ovat myös hyvin kiehtovia ja nokkelia. Mielenkiintoinen on sekin viritys, että kreodien maailma ei tunnu ollenkaan hassummalta. Kreodeja kohtaan herää suorastaan sympatia, vaikkei niitä yksilöidäkään. Ihmiset näyttäytyvät eläimellisinä, omina pieninä ekosysteemeinään, joita kreodit kontrolloivat tarkoin.

Toisaalta paluumuuttajat, ihmiskunnan viertolaiset, jäävät viileän etäiseksi ryhmäksi, joita kreodit pitävät viruksen kaltaisena ilmiönä. Myös neljä viertolaisten edustajaa maassa (vakoojat) on kuvattu melko epäinhimillisiksi otuksiksi, joskin erityisesti aavikon Hesykhos muistaa vielä sellaisen ihmisten hömpötyksen kuin tunteet.
 
Sari Peltoniemi