Boris Hurtta, Seikkailujen junat
(Portti 1/03)

Seikkailujen junien luulisi tyydyttävän monia sellaisia lukijoita, joihin Hurtan turinointi ei yleensä oikein iske. Hän nimittäin paljastaa siinä itsestään vähän tuntemattomamman, introspektiivisen puolen. Kyseessä on tarina tarinoista, seikkailu jonka aiheena ovat seikkailut, ja vaikkei teksti ehkä tarjoile kovin uutta näkökulmaa aiheeseen, synnyttää jo sen perusasetelma itsessään monikerroksisuutta, joka Hurtan jutuista jää usein puuttumaan. Lisäksi novelli on itsessään ehjä ja hyvin rakennettu, Hurtta tuntuu tiivistäneen kerrontaansa.

Tapahtumat leijuvat poikakirjojen kultakaudessa eli Menneisyydessä, radion ja kirjojen ajassa jolloin mielikuvitus eli kukoistustaan. Myyttistäkö? Siihen kysymykseen ei Hurtta ota kantaa, eikä edes tarvitse, sillä tässä tarinassa nostalgialla on tehtävänsä. Hurtta on valinnut kertomuksensa välikädeksi seikkailukirjoja ahmivan pojan, joka voisi arvatenkin olla vaikka hän itse nuoruudessaan. Loppuratkaisun valossa voi koko tarinaa lopulta pitää vertauskuvallisena, jos sellaista tasoa haluaa tietoisesti lähteä etsimään. Tuntuu ettei tarkoitus ole esittää kysymyksiä vaan ottaa kantaa. Vaikuttaako tämä osoittelevalta, se riippunee lukijan omista sympatioista.

Päädyin vertaamaan novellia Pasi Jääskeläisen tarinoihin, niin samanlaista on hänen tematiikkansa. Herää kysymys, pidinkö tarinasta juuri tämän vuoksi. Ehkä osittain. Mutta ulkoisilta kohdilta on novelli kuitenkin aitoa Hurttaa, löytyvillä ovat poikakirjamainen tunnelmointi, läjäpäin yksityiskohtia, lupsakkaa sanailua ja sitä tuttua nostalgiaa, vain vailla tavanomaista tyhjäkäyntiä.

Teknisesti Seikkailujen junat hakee väriä sanavalinnoista (pontsopastori, kretliini, kortteerata...) ja murteesta, sekä sellaisenaan dialogissa että murteenomaisena poljentana suorassa kerronnassa. Murre ei ole helppo väline, mutta Hurtalta se yleensä sujuu ja tähän tarinaan se tuo rytmin. Tekstistä pilkahtelee pakoton huumori. Vain värittömän olla-verbin vallitsevuus häiritsee paikoittain.

Tuotteliaisuudestaan huolimatta Boris Hurtan tuntuu olevan vaikea löytää uutta yleisöä. Tuskin hänen tarvitsee nimenomaan sen vuoksi tyyliään muuttaa, en oikein usko, että kirjoittajien pitäisi pakonomaisesti, keinotekoisestikin pyrkiä kehittymään. Seikkailujen junissa Hurtta tuntuu kuitenkin vähän poikenneen tavanomaiselta polultaan, onnistunein tuloksin. Ainakin minä taidan seurata hänen tuotoksiaan hetkisen uudella kiinnostuksella.
 
Katja Kivilahti