Petri Laine: Vihasta ja rakkaudesta
(Finnzine 2/03)
 
Petri Laineen novelleja on tullut arvioitua Colosseumilla nyt runsaan viiden vuoden ajan. Vaikka Laine onkin tänä aikana kehittynyt valovuosia, ei kirjoittajan novelleihin tarttuessa ole koskaan voinut olla varma mitä vastaan tulee tarinoiden vaihdellessa scifistä fantasiaan ja kaikkeen siltä väliltä. Jos jonkinlaisen yhdistävän teeman Laineen tuotannossa haluaisi löytää, voisi se olla jonkinlainen ihmistä suurempien voimien ja myyttisten tarina-ainesten mukanaolo.
 
Nämä löytyvät myös Laineen novellista Vihasta ja rakkaudesta. Kyseessä on kertomus Harmageddonista, mutta aiheen käsittely novellissa on varsin kuvia kumartamaton, etten sanoisi gaimanilainen. Oivallus, joka Laineella novellissa on, on kieltämättä oiva. Lopullinen taistelu on koittanut, mutta ei olekaan ollut hetkessä ohi, vaan ajautunut uuvuttavaan asemasotavaiheeseen. Taivaan ja helvetin joukot käyvät maan päällä lopullista sotaansa, toisen osan ihmisistä valitessa yhden, toiset toisen puolen.
 
Tarinan alkaessa sotaa on käyty vuosia eikä kukaan enää tiedä missä rintamalinjat ovat saati kuka on voitolla. Novellin kertojana ja keskushenkilönä on sodassa kaiken menettänyt mies, joka tarinan edetessä nousee kuitenkin rauhan puolestapuhujaksi. Näistäkin painotuksista huolimatta ote tarinassa on, kuten Laineella viime aikoina on tavannut yhä enenevässä määrin olla, varsin melankolinen ja lopullista taistelua käyvästä maailmasta piirretäänkin novellissa yllättävän ahdistava kuva.
 
Laineen helmasynti, tietynlainen julistava ote, on tällä kertaa hallinnassa, vaikka aivan loppupuolella se pääseekin jälleen pilkistelemään rivien väleistä. Toisaalta tähän novelliin paatos nimenomaan sopiikin, eikä tuota siis voikaan laskea nyt tarinalle viaksi. Myöskään Laine ei tällä kertaa tarjoile kaikkea valmiiksi auki selitettynä, vaan tyytyy kertomaan tapahtuvan ja antamaan lukijan vetää kaikesta omat johtopäätöksensä.
 
Vihasta ja rakkaudesta ei ole niin pitkä tai monitasoinen kokonaisuus kuin vaikkapa Tähtivaeltaja 1/02:ssa julkaistu, colosseumistikollegani Laineen parhaaksi novelliksi nimeämä Taivaanvaunut, mutta itseäni kuvaus lopullista taistelua käyvistä enkeli- ja paholaisarmeijoista viehätti. Vaikka Laineen kovin paatokselliset novellit eivät epäilemättä olekaan, kaikkien makuun, osoittavat kirjoittajan viimeaikaiset julkaistut novellit häneltä löytyvän kylliksi ideoita ja myös kärsivällisyyttä niiden kehittelyyn. Olisiko kohta jo oman novellikokoelman aika?
 
Pasi Karppanen