Marko Naumanen: Hänen nimensä on väri
(Spin 2/03)

Marko Naumanen vaikuttaa varsin kiinnostavalta tulokkaalta. Hänen nimensä on väri -novellista löytyvät kaikki kelpo tarinan ainekset eikä palasten yhteen sovittelussakaan löydy paljon vikaa. En kuitenkaan voi mitään ajatukselle, että tällaisenaan tarinassa oli jotakin kovin tyypillisen fanzinemaista. On ehkä menty sieltä missä aita on matalin, jätetty vähän vaikeammat mutta mahdollisesti paljon kiinnostavammat polut tutkimatta. Lisäksi maailmankuvaus ja hahmot vaikuttavat... no, värittömiltä. Tarinan asetelmassa olisi kuitenkin ollut potentiaalia ties minkälaisiin ristiriitoihin ja psykologisiin syvyyksiin.

Värittömyyden tunne tulee osin siitä, että suuri osa novellista kerrotaan dialogissa, josta jää kuitenkin lattea vaikutelma. Sananvaihto muodostuu lähes paljaasta suorasta esityksestä vailla johtolauseita tai pieniä rytmittäviä välivirkkeitä. Ehkä Naumanen on kuullut jostakin, ettei dialogia pidä selitellä. Ei pidäkään, mutta normaalisti kannattaa välttää myös tätä toista ääripäätä, rivikaupalla alastomia repliikkejä.

Ellei lukija suorastaan putoa kärryiltä niitä seuratessaan, ne tekevät tarinan hahmoista helposti pelkkiä puhuvia päitä. Tahdittavilla välivirkkeillä on myös helpompi kuljettaa toimintaa eteenpäin kuin yrittämällä väkisin ujuttaa suoraan esitykseen vihjeitä ympäröivistä tapahtumista, kuten hahmojen liikkeistä. Taitava dialogin kirjoittaja voi tietysti rikkoa kaikkia näitä sääntöjä – useimmat vain eivät ole taitavia dialogin kirjoittajia.

Paljaan sanailun hallitsevuudella tuntuu olevan jotakin yhteistä sen kanssa, että ympäristö jää kovin viitteenomaiseksi. Jonkinlaisessa pseudokeskiajassa liikutaan, mutta tiedemiehet etsivät jo mikrobeja toisilta planeetoilta. Ehkä tämä on tarkoituksellista, yritys saada maailma vaikuttamaan keinotekoiselta?

Lukijan päässä heilahtaa kuitenkin nopeasti Occamin partaveitsi, syntyy vaikutelma, ettei kirjoittaja ole jaksanut paneutua maailman sisäiseen uskottavuuteen. Jotakin kipinää ja koherenssia jäin kaipaamaan, jotakin mikä olisi saanut hahmot kiinnittymään arkiseen ympäristöönsä ja reagoimaan siihen kuten elävät olennot. Se olisi tehnyt loppuratkaisustakin kiinnostavamman.

Itse tuosta ratkaisusta en nyt jaksa valittaa, simulaatio ja tekoälythän ovat scifitarinoiden perusmakaronia. Tapa jolla Naumanen ideansa esittää, jättää kuitenkin vähän pahan maun suuhun. Käsitys loppuyllätyksen autuudellisuudesta elää ihmeen tiukassa. Naumanenkin tuntuu uhranneen tarinan edetessä lähes kaikki tarinankehityksen mahdollisuudet yllärilleen. Kun se sitten tulee  –  ja ainakin minulle se tosiaan pysyi yllätyksenä  –  ensimmäinen ajatus on lähinnä, että kuka haluaa enää kuulla kaiken olleen pelkkää unta/peliä/simulaatiota?

Paljon vetävämmän keitoksen olisi saanut kokoon hylkäämällä keinotekoisen yllätysmomentin ja ottamalla simulaation ja tekoälyt jo aikaisemmin osaksi tarinaa. Joitakin kiinnostavia ajatuksia  –  kuten se, että tekoälyt luulivat olevansa ulkopuolisen todellisuuden olentoja  –  mainittiin lähinnä sivulauseen omaisesti lopussa. Juuri tällaisia ajatuksia kehittelemällä olisi novelli kuitenkin ollut mahdollista kasvattaa ulos murhamysteerin koulupuvusta tasolle, jolla se lakkaisi olemasta pelkkä "kiva tarina". Mikään ihan kelvoton se ei tällaisenakaan ollut, jotakin vain jäi vielä puuttumaan siitä, että minä lukijana tulisin vaikutetuksi.

Vielä loppuhuomio novellin nimestä. Odotan yleensä, että oudompikin nimi (tyyliin Pimeyden vasen käsi) jotenkin selitetään tarinassa. Nyt niin ei käynyt ja siitä tuli vähän petetty olo. Synestesian ja simulaation yhteys jäi yhdeksi novellin tutkimatta jääneistä, potentiaalisesti kiintoisista ajatuksista.
 
Katja Kivilahti