Jenny Kangasvuo: Vieri vetrehet vetensä
(Portti 2/03)

Voi olla, että Kalevala on sf-kirjoittajien keskuudessa tällä haavaa aika muodikas, mutta minusta tällainen muoti ei ole yhtään hassumpi juttu. Kalevalassa kyllä riittää kierrätysmateriaalia, kunhan vain kirjoittajilla riittää näkemystä ja mielikuvitusta tehdä omia tulkintoja. Jenny Kangasvuolla riittää.

Tällä kertaa uustulkitaan Ainon tarina. Kangasvuon versio ei sijoitu nykyaikaan eikä siis ole siinä mielessä mikään modernisointi; Kalevala sijoittuu tässä tapauksessa historialliseen menneisyyteen, joka ei ole täysin epämääräinen muinaisaika, vaan rajatumpi ajanjakso esineineen ja tapoineen.

Tässä maailmassa on magiaa ja mahtia – myös Ainolla. Kalevalan kertomat tapahtumat eivät muutu, mutta näkökulma on toinen. Sitä kautta tarinaan saadaan uusi taso, uskottava ja henkeen sopiva. Henkilöitten, varsinkin Ainon ja Väinämöisen, ominaisuudet painottuvat uudella tavalla. Syntyy raikasta ja tehokasta uutta mytologiaa.

Erityisen ansiokkaasti Kangasvuo kuvaa Ainon vesielämää: veden ominaisuuksia ja Vellamon tyttäriä. Hienoisena ongelmana taas on se, että jotkut ilmaukset pomppaavat silmille nykyaikaisuudellaan. Ei tietenkään ole tarvis edes tavoitella täysin arkaistista tyyliä, mutta kun henki ja poljento kuitenkin pääosin vaikuttavat viehättävän vanhahtavilta, niin muutamat sanavalinnat (esim. hymyilivät velmusti, pamauttaisi kuonolle, saisi turpaan) muistuttavat suotta nykymaailmasta. Tosin on myönnettävä, että monesti sanojen ja muitten ilmausten tyylisävyt ovat mutu-asioita. Jos viimeisen päälle tarkkoja halutaan olla, niin sitten täytyy paneutua kielitieteeseenkin.
 
Sari Peltoniemi