Sari Peltoniemi: Kultainen omena
(Portti 2/03)

Rea on Närvän kylään pienen poikansa kanssa muuttanut yksinhuoltajaäiti. Hän opettaa kyläkoulussa ekaluokkaa. Iltaisin hän lenkkeilee ja hämmästelee pihamailla nököttäviä karhuveistoksia. Myöhemmin hän saa muutakin miettimisen aihetta, kun hänen poikansa kävelee unissaan ulos ja uhraa karhuveistokselle sieniä ja hunajaa.

Peltoniemen Kultaisessa omenassa on paljon samaa kuin samassa Portin numerossa julkaistussa Anne Leinosen Koiperhosissa. Molemmat sijoittuvat pieniin suomalaisiin yhteisöihin, jotka osoittautuvat päähenkilöidensä tueksi ja turvaksi. Molemmat ovat modernia fantasiaa, joissa on vahva suomalainen leima. Tarinoissa ja tyyleissä on silti paljon erojakin. Peltoniemi ammentaa fantasiaansa vanhoista suomalaisista karhu-uskomuksista. Siihen kuvaan hän ynnää nykyaikaisen perheongelman.

Peltoniemi kertoo tarinansa hyvin tiiviisti. Tässä novellissa ei ole hukkasivuja. Peltoniemi kuvaa todentuntuisesti ja osuvasti sekä pienten lasten että yksinäisen aikuisen maailmaa ja niiden rinnalle hän virittää vielä piinaavan uhkan, joka on suorastaan käsin kosketeltava tunne jostain pahasta, joka odottaa tapahtumistaan. Arvaillessani ratkaisua ahmin novellin kuin huomaamattani.

Lähellä novellin loppua uhka räjähtää hyvin nopeasti vaaraksi, jota vallitsee täydellinen voimattomuus vastustaa pahaa. Tämän jälkeen raaka loppuratkaisu tuntuu hyvin tyydyttävältä, suorastaan täydellisen oikeudenmukaiselta. Tämä johtuu suuresti siitä, että Peltoniemi on kuvannut tarinan pahan läpeensä mädäksi. Ilman tällaista pahuutta draamassa ei olisi tehoja.

Kultainen omena nostatti tunteita ja vakuutti eheällä kerronnallaan. Tarina itsessään ei ole kovin päätähuimaava, mutta tyyli ja sisältö valavat siihen vahvan hengen. Leinosen Koiperhosten ohella Kultainen omena oli ehdottomasti yksi menneen vuoden parhaita fantasiatarinoita.
 
Jarmo Karonen