Harri Erkki: Ollaan ihmisiksi
(Portti 4/03)
 
Vielä toiseenkaan kertaan tämän novellin luettuani en ollut varma, mitä siitä oikein ajattelin. Vaikka kyse oli toistaiseksi parhaiten kirjoitetusta ja muutenkin mielenkiintoisimmasta lukemastani Harri Erkin novellista, jokin sen perusasetelmassa tympi minua syvästi. Tätähän voi myös tavallaan pitää onnistuneen tekstin merkkinä, ellei lukija sen vuoksi jätä tekstiä suorastaan kesken.

Suomalaisen mielenmaiseman yhdessä ytimessä ollaan, eli omakotitalossa metsän keskellä ja perheen parissa. Isän veri vetää koiruuksiin, kirjaimellisesti. Heti kun äidin silmä välttää, isä poikineen on kulmakunnan piskien kanssa riehumassa, ja pahempaakin. Erkki kirjoittaa perheen sisäisestä dynamiikasta vähäeleisen tehokkaasti. Ykstotinen sanailu ja viitteet perheen arkiseen elämänkieleen riemastuttavat. Melko pienillä sanoilla on pystytty luomaan kokonainen maailma.

Pohjimmiltaan tarina tuntuu melko viattomalta huokaukselta. Pojat ovat poikia, ja äidit ja vaimot pitävät yllä sivistyksen kehikkoa, jota miehet parhaansa mukaan ravistelevat. Mies on luova mutta myös tuhoava, hänet pitää kesyttää, eivätkä kaikki kesyynny koskaan; avuksi otetaan lääketiede. Pohjolan jäyhät asukit näyttävät tunteensa lähinnä eläimille, vaimot ja muut sivistykseen assimiloidut ihmiselävät jäävät aika etäisiksi. Pinnan alla kuitenkin kuohuu.

En voi välttyä tunteelta, että Erkin novellissa nyherretään todella kulunutta metatarinaa. Teknisesti pätevää ja kivasti luettavaa tekstiä tämä toki on. Mukava novelli – etenkin jos edellä kuvaamani kaltaiset mielleyhtymät jäävät syntymättä. Ilman niitä tätä voisi pitää jopa melko omaperäisenä otteena ihmissusimyyttiin.

Katja Kivilahti