Tuomo Jäntti: Verkko
(Portti 4/03)Tuomo Jäntin novelli kertoo verkosta ja kertojahahmon, Johanneksen suhteesta siihen. Verkon kautta ollaan yhteydessä ihmisiin ja se on tehnyt vuorovaikutuksen helpoksi, mutta jossain vaiheessa verkko on alkanut vetää ihmisiä naruista.
Novellia on vaikea selittää tarkemmin, sillä sen ideasta oli vaikea saada kiinni. Johannes on vetänyt herneen nenään lukioaikaisen ihastuksensa naimisiin menosta jonkun toisen kanssa, ja verkko auttaa Johannesta hakemaan hyvitystä. Jonkinlaisesta itsensä ja elämänsä kadottamisesta tässä on kyse.
Kun tällaisen hitaasti liikkuvan tunnelmanovellin pääajatuksestakaan ei oikein saa kiinni, toivoisi, että kirjoittaja viihdyttäisi edes säkenöivällä kirjallisella ilmaisulla. Jäntillä onkin yritystä kielellisen esillepanon puolella. Hän kuvailee hetkittäin hienosti: "Tanssikaa, Johannes ajatteli ja sitten puut tanssahtivat, yhden sydämenlyönnin ajan, yhden ainoan askeleen verran ne olivat ilmassa, vaihtoivat paikkojaan, pyörähtivät tuulessa ja ne näyttivät yhtä kauniilta kuin olivat näyttäneet Johanneksen lapsuudessa."
On valitettavaa, että Jäntin tekstistä jää silti puoliraaka maku. Pahimpina synteinä pitäisin turhan pitkiä virkkeitä. Yllä on esimerkki toimivasta pitkästä virkkeestä, mutta jo useampi tuollainen alkaa puuduttaa. Monissa kohdissa olisi voinut miettiä, olisiko virkkeen voinut jakaa kahdeksi. Myös kappalejakoa olisi voinut tihentää. Perusteltuja kappaleiden saumakohtia tekstistä löytyisi pari-kolme kertaa enemmän.
Olen lukenut paljon tämänkaltaisia tekstejä nuorilta kirjoittajilta esimerkiksi verkkosivusto Rihmastosta. Novelleja joissa kirjoittaja kuvaa tiettyä tapahtumaa tai asiaa hyvinkin intensiivisesti mutta mysteerin hunnun läpi. Itsekin olen tällaisia kirjoitellut.
Toisinaan näissä novelleissa onnistutaan luomaan hyvinkin vahva ilmapiiri. Useimmiten tekstissä kuvailtava idea jää tyystin hämäräksi. Väitän, että näin tapahtuu usein sen takia, ettei kirjoittaja itsekään oikein tiedä, mistä kirjoittaa. Hänellä on vain epämääräinen mielikuva, jota hän tavoittelee ja kirjoittaa turhautumaansa auki paperille. Usein se johtoajatuskin suoltuu ulos johonkin sivulauseeseen, mutta sieltä se pitäisi nostaa esiin kokonaan uuden tekstiversion myötä.
En tiedä mitään Jäntin iästä, kirjoittajakokemuksesta, aikomuksista tai mieltymyksistä, mutta hiukan edellä kuvaamani kaltaiseksi tekstiksi tämäkin jäi. Kauhealla sielun palolla on nakutettu novelli ja tyydytty raakileeseen. Vaikka kyseessä sitten kuitenkin olisi laskelmoivan peitelty esitystapa, kirjoittajan kannattaisi jatkossa miettiä, voisiko hän terästää tekstejään ripauksella ajatusten kirkkautta.
Jarmo Karonen