Jarmo Karonen: Hautakivien keskimääräinen etäisyys
(Lumooja 3/03)
 
Jarmo Karosen novelli tasapainottelee monimerkityksisyyden ja hämäryyden lukijasta toiseen paikkaansa vaihtavalla rajalla. Tällainen turhia selittelemätön yhden idean tai kuvan tarina vertautuu runoon, jonka ansioita on vaikea nähdä irrallaan yksittäisen lukijan kokemuksesta.

Minussa paikkaa vaihtavat haudat ja miehensä arkun ja hautakiven sijaan tämän hautapaikkaa hoitava rouva herättävät vahvan mielikuvan maallisten jäännösten ja muiston suhteen -- ja muiston itsensä -- häilyvyydestä. Maallistuneetkin länsimaalaiset vaalivat omaistensa jäännöksiä usein järjettömyyksiin saakka.
 
Toisaalta ruumiin näkeminen tai edes hautapaikan tietäminen on usein välttämätöntä surutyön aloittamiseksi; esimerkiksi Suomen kansalaissodan jälkeen monet punaiset perheet ja suvut kieltäytyivät uskomasta kadonneiden omaistensa kuolemaan vielä, kun hautaan saatettujen miesten ja naisten kuolema oli kauan sitten hyväksytty tosiasiaksi. Myös Karosen novellin äiti menettää lapsensa hautapaikan ja on tavallaan sen vuoksi kykenemätön aloittamaan suru-ja katumustyötä. Hänelle jää vain viha.

Teknisesti minua häiritsi lähinnä kirjoittajan toistuva essiivin käyttö verbin yhteydessä ("kuuntelee hiljaisena, tutkii uteliaana"). Tällainen essiivi korvaa usein suoraan adverbiä ("kuuntelee uteliaasti") ja sen tarkoitus on sama, kirjoittajan riittämättömänä pitämän verbin tukeminen. Herää kysymys, miksei haeta persoonallisempaa ilmaisua tai vain luoteta lukijan täydennyskykyyn: eikö kuuntelija yleensä ole hiljaa, ja eikö jotakin tutkita uteliaisuudesta? Kainalosauvoina toimivien sanojen hylkääminen johtaa ajatukselle avoimempaan ja valmiimman tuntuiseen tekstiin.

Jotakin sellaista tästä novellista vielä puuttui, mikä olisi todella potkaissut päänuppia tai muuten herättänyt sen reaktion, jota näin vahvasti vertauskuvallinen teksti väistämättä ajaa takaa. Yhden ajatuksen juttu on aina yhden ajatuksen juttu, vaaditaan lähes aina vähintään pari ideaa, jotta niiden risteyskohtiin muodostuisivat tekstin varsinaiset kipu- ja mielihyväpisteet. Mitään varsinaista valittamisen aihetta en kömpelöitä essiivejä lukuun ottamatta kuitenkaan löytänyt -- sisältöä vain jäin toivomaan vielä lisää.
 
Katja Kivilahti