Anne Leinonen: Lautturin tytär
(Portti 1/04)

Ilmoitetaanpa heti kättelyssä, että pitkään aikaan en ole lukenut yhtä komeaa sf-novellia kuin tämä Lautturin tytär. Rikkumattoman haikea tunnelma tuo mieleen vanhan kotimaisen elokuvan: koskien kuohun, Juhan, Marjan ja Shemeikan, tummenevan taivaanrannan – vain paatos puuttuu.
 
Novelli yhdistää ikivanhan myytin kuolemanvirrasta ja pikantin konemeiningin, joskin koneellisuus on tässä ymmärrettävä melko alkeellisena asiana. Joka tapauksessa sieluilla on Tuonelassa oma savottansa.
 
Päähenkilö on, kuten lautturit usein, rajatapaus. Hänen oloaan elämän ja kuoleman rajalla kuvataan taitavasti. Raja kulkee paitsi jokena myös lautturin tyttären hahmossa: hän on kuolevainen, mutta ei niin kuolevainen kuin ihmiset, joita hän kyyditsee. Hänellä on kuolevaisten etuja ja puutteita, mutta eri määrin kuin tavallisilla ihmisillä. Sisin on samanlainen: "En minä ollut yksinäinen, mutta sydämessäni virisi kaipaus." Tällaiset hahmot ovat oivaa kirjallista materiaalia, kätevästi muovattavaa ja kiusattavaa ainetta kirjoittajalle.
 
Itse tarina ei jää mieleen niin vahvasti kuin slaavilainen tunnelma. Pienoiset kauhuelementit kuten Tuonelan airuet tai varsinkaan Tuonelan kolmipäinen koiravahti eivät erityisemmin säpsähdytä. Juonenkäänteet eivät ole sellaisia, että niitä odottaisi henkeä pidättäen.
 
Novellin voima on siinä, että Leinonen hallitsee valitsemansa tyylin erinomaisesti. Kieli on kaunista ja sointuvaa, sanavalinnat viimeisen päälle huolellisia. Novelli vetoaa tunteisiin ja piirtää vahvoja mielikuvia. Nämä asiat tekevät pienestä tarinasta suuren ja mieleenpainuvan.

Sari Peltoniemi