Anne
Leinonen: Velhonaisen salli elää
(Portti 2/04)
Tämä novelli
löi minut ällikällä. Leinonen kirjoittaa totutusti
hyviä novelleja, mutta jatkuva harjoitus on selvästi jalostanut
taitavasta kirjoittajasta yhä taiturimaisemman. Velhonaisen salli
elää on vallan erinomainen fantasianovelli, jossa on kotoisaa
suomalaista henkeä. Se on terävä ja tiivis, helppo lukea,
mutta silti monitasoinen.
Novelli kertoo kolmesta velhonaisesta,
Saanasta, Kiirasta ja Ulpukasta, jotka on ajettu suolle rangaistukseksi
taikuudella suoritetuista veriteoista. Hitaasti mutta vääjäämättömästi
he näivettävät suon ympäriltään tuhoavalla
taikuudellaan. Yrittäessään selvitä umpikujastaan he
nostavat suosta kuolleen miehen avuksensa ja palvelijaksensa.
Arvostin tarinassa eniten sen lumoavaa
henkeä, joka rakentuu raadollisen taikuuden ja luonnon kuvauksesta,
päähenkilön muistoista ja mielen liikkeistä sekä
tarkkaan harkituista perusasioista kuten henkilöiden nimet. Tarina
on raaka ja surullinen, mutta lopussa loistava toivonkipinä tekee
siitä kaikesta traagisuudesta huolimatta miellyttävän. Tarinassa
voi nähdä myös sukupuolten välisten erojen tutkiskelua,
mutta tästä ei tehdä mitään numeroa. Jotain hiukan
LeGuin -henkistä Leinosen fantasiassa on.
Yritin miettiä, mitä novellin
kanssa olisi vielä voinut tehdä toisin. Ensimmäisen lukukerran
jälkeen ajattelin, että henkilöhahmot ovat hiukan stereotyyppisiä,
on viisas äitihahmo, fiksu runotyttö ja temperamenttinen villivarsa,
mutta toisella lukemalla totesin, ettei tästäkään oikein
riitä valittamisen aihetta. Päinvastoin hätkähdyttävintä
novellissa on juuri se, kuinka kuva henkilöistä muuttuu tarinan
aikana. Kiltistä tytöstä löytyy turhautunut kapinallinen
ja vakaa henkilö onkin yllättävän vastuuton.
Sivuhuomautuksena mainittakoon, että
sanasta "toiseus" on tullut jonkinlainen suomalaisen sf-kirjallisuuden
trendisana. Se on jossain vaiheessa vuotanut fiktiosta myös asiakirjoittelun
puolelle. Mikäpä siinä, se on varsin tenhoava sana, ja itsekin
olen sitä novellissa käyttänyt. Alkaa vain tuntua, että
sille on jo ladattu melkoinen painolasti toistuvalla käytöllä.
Tähän novelliin se kyllä sopii kuin nenä päähän.
Jarmo Karonen