Anne Leinonen: Velhonaisen salli elää
(Portti 2/04)
 
Tämä novelli löi minut ällikällä. Leinonen kirjoittaa totutusti hyviä novelleja, mutta jatkuva harjoitus on selvästi jalostanut taitavasta kirjoittajasta yhä taiturimaisemman. Velhonaisen salli elää on vallan erinomainen fantasianovelli, jossa on kotoisaa suomalaista henkeä. Se on terävä ja tiivis, helppo lukea, mutta silti monitasoinen.
 
Novelli kertoo kolmesta velhonaisesta, Saanasta, Kiirasta ja Ulpukasta, jotka on ajettu suolle rangaistukseksi taikuudella suoritetuista veriteoista. Hitaasti mutta vääjäämättömästi he näivettävät suon ympäriltään tuhoavalla taikuudellaan. Yrittäessään selvitä umpikujastaan he nostavat suosta kuolleen miehen avuksensa ja palvelijaksensa.
 
Arvostin tarinassa eniten sen lumoavaa henkeä, joka rakentuu raadollisen taikuuden ja luonnon kuvauksesta, päähenkilön muistoista ja mielen liikkeistä sekä tarkkaan harkituista perusasioista kuten henkilöiden nimet. Tarina on raaka ja surullinen, mutta lopussa loistava toivonkipinä tekee siitä kaikesta traagisuudesta huolimatta miellyttävän. Tarinassa voi nähdä myös sukupuolten välisten erojen tutkiskelua, mutta tästä ei tehdä mitään numeroa. Jotain hiukan LeGuin -henkistä Leinosen fantasiassa on.
 
Yritin miettiä, mitä novellin kanssa olisi vielä voinut tehdä toisin. Ensimmäisen lukukerran jälkeen ajattelin, että henkilöhahmot ovat hiukan stereotyyppisiä, on viisas äitihahmo, fiksu runotyttö ja temperamenttinen villivarsa, mutta toisella lukemalla totesin, ettei tästäkään oikein riitä valittamisen aihetta. Päinvastoin hätkähdyttävintä novellissa on juuri se, kuinka kuva henkilöistä muuttuu tarinan aikana. Kiltistä tytöstä löytyy turhautunut kapinallinen ja vakaa henkilö onkin yllättävän vastuuton.
 
Sivuhuomautuksena mainittakoon, että sanasta "toiseus" on tullut jonkinlainen suomalaisen sf-kirjallisuuden trendisana. Se on jossain vaiheessa vuotanut fiktiosta myös asiakirjoittelun puolelle. Mikäpä siinä, se on varsin tenhoava sana, ja itsekin olen sitä novellissa käyttänyt. Alkaa vain tuntua, että sille on jo ladattu melkoinen painolasti toistuvalla käytöllä. Tähän novelliin se kyllä sopii kuin nenä päähän.
 
 Jarmo Karonen