Aure Merisaari: Pyhän Borealiksen uskomaton aarre
(Kosmoskynä 3/04)
 
Pyhän Borealiksen uskomaton aarre tarjoaa merellisen seikkailun Aarresaaren hengessä. Kelpo merikarhut pelastavat kaksi kalastajaa haaksirikosta ja saavat kuulla, että nämä kuljettavat mukanaan ihmeellistä aarretta.
 
Tarina on tavallaan ennestään tuttu, vaikkei sitä tässä muodossa toki ole kukaan aiemmin esittänyt. Tuttuudella tarkoitan kaavaa, jota kertomus noudattaa ja joka tuo mieleen vaikkapa saduista tutut etenemismallit. Tuttuudesta seuraa ennalta-arvattavuus, joka voi häiritä lukijaa. Toisaalta tuttu kaava tekee tarinasta ehjän: alku, keskikohta ja loppu asettuvat nätisti paikoilleen eivätkä syö toisiaan.
 
Kaavamaisia ovat myös henkilöt, mutta mielestäni se kuuluu tällaisen tarinan henkeen: henkilöt eivät ole niin tärkeitä kuin juonikuvion toteutuminen. Novellin ilmaisu on paikoin hiukan alleviivaavaa, etten sanoisi jankkaavaa. Esimerkkejä: "Oli ilmeistä…" – usein tällaiset ilmeiset asiat tosiaan ovat ilmeisiä myös lukijalle. Niitten kertaaminen ei ole tarpeen. Tai: "Onneksi kello oli lähellä kannelle johtavia portaita, joten matka ei ollut pitkä." Toisin sanoen: jos jokin on lähellä, ei se ole kaukana. Kyse on pienistä tyyliseikoista, mutta kuitenkin sellaisista asioista, jotka tuovat tekstiin jähmeyttä.
 
Merisaaren tyyli on mukavan maalailevaa. Ehkä juuri sen takia on riskinä tuo edellä mainittu lipsahtelu itsestäänselvyyksiin. Tyylin hyvä puoli on visuaalisuus ja eräänlainen "tuttavallisuus", tunne siitä, että kertoja on ihan lähellä ja juttelee juuri minulle.
 
Kertomuksen fantasiamauste ovat ahneet nöllinkäiset, joilla on hassut hatut ja omituinen puhetyyli. Nöllinkäiset ovat näppärä keksintö ja lisäävät tarinan tenhoa. Kansan nimeämisessä olisi kannattanut vielä hiukan pinnistellä, sillä nöllinkäinen tuntuu nimenä sisältävän viitteitä johonkin ihan muualle kuin tarinan kuvaamaan aikaan ja maailmaan.

Sari Peltoniemi