Kari Tanskanen: Vitamin X
(Finnzine 4/04)
 
On epäselvää, onko olemassa erillistä alagenreään jonka voisi nimetä "rock-scifiksi", mutta aihepiiri itsessään on ollut käytössä scifissä siitä lähtien kuin lajityypin voi sanoa "aikuistuneen" 60- ja 70-luvuilla.
 
Suomeksi julkaistusta rock-scifistä esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Peililasit-antologiassa mukana ollut John Shirleyn novelli Vapaavyöhyke. Juuri kyberpunkin myötä syntyneeseen, katu-uskottavuutta hakevaan kirjalliseen ilmaisuun aihe kieltämättä sopikin. Suomessa rock-scifin edustajia nähtiin 80-luvulla etenkin Tähtivaeltajan sivuilla.
 
Rock-scifissä liikutaan hämärien klubien takahuoneissa ja keikkalavojen loisteessa, missä keikkatunnelman ekstaasi yhdistyy scifivisioihin ja selkäydintä pitkin kulkevaan kirjalliseen ilmaisuun. Tässä ympäristössä liikkuu myös Kari Tanskasen melko puhdasta rock-scifiä edustava Vitamin X.
 
Novellissa seurataan life metal -bändi (vrt. death metal) Vitamin X:n keikkaa, jolla sille on sattunut eteensä harvinaisen vaikea yleisö. Novelli etenee samaa tahtia kuin keikkakin. Vitamin X:n kundit laittavat peliin kaikkensa, mutta mikään ei tunnu herättävän kankeaa yleisöä eloon. Kunkin biisin yhteydessä kerrotaan Vitamin X:n urasta ja mitä musiikkilehdet kulloisestakin levystä olivat sanoneet. Otteet artikkeleista ovat hykerryttävän "todellisen" oloisia ja näin syntyvä vaikutelma onkin novellin parasta antia.
 
Tästä syystä on varsin ikävää, että novellin kaikki tehot on suunnattu nimenomaan sen loppuun, johon se sitten kompastuukin pahemman kerran. Loppukoukuksi paljastuu puujalkavitsi, jonka hauskuudesta voi olla montaa mieltä. Onko tuon tarkoitus olla kirjoittajan oma pikku vitsi vai yritys ihan oikeaksi scifi-idikseksi? Tämä jääköön jokaisen lukijan itse päätettäväksi.
 
Kari Tanskanen ei yleisestikään päästä lukijoitaan teksteissään helpolla ja Vitamin X:n voikin sanoa kuuluvan helpommin lähestyttäviin Tanskasen novelleihin. Tällä kertaa kirjoittaja on laskeutunut ajan ja avaruuden tuolta puolen lähemmäs meidän maan matosten tasoa, mutta valitettavasti samalla on läsähdetty maahan korkealta ja kovaa. Eipä sillä, en lainkaan ihmettelisi vaikka nimenomaan tuo olisi ollut Tanskasen tarkoituskin. Melkoinen velmu kirjoittajaksi kun on.
 
Pasi Karppanen