Katja Kivilahti: Vaitija
(Tähtivaeltaja 2/04)
 
Vaitijan kertoja on vanha mies, joka muistelee elämänsä järisyttävimpiä kokemuksia. Tuolloin hän oli maaherran suojeluksessa toimivan rosvojoukon kunniantuntoinen päällikkö. Tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, aikaan suuren Romahduksen jälkeen. Rosvopäällikkö ei maailmassa mitään niin haluaisi kuin omaa lasta, mutta lasten saamisesta säätävä läheisen luostarin apotti ylenkatsoo hänen toiveitaan. Ryöväriherra kohtaa hylkiön nimeltä Vaitija Harmaa, joka pyytää hänen suojelustaan ja tarjoaa vastapalveluksena juuri sitä, mitä rosvopäällikkö on vailla.

Käydessäni Kivilahden tekstin pariin koin ankaraa vastusta. Hänen tekstinsä on sankkaa ja väkevää tavalla, joka sai minut lukemaan useita kappaleita kerta toisensa jälkeen, jotta olisin ymmärtänyt, mistä on kyse. Tarinan kertoja kuvailee kokemuksiaan vertauksin ja kielikuvin, jotka sinänsä ovat kauniita, mutta joiden merkitys hahmottuu vaikeasti.

Tilannetta mutkistaa entisestään maailman vieraus. Ihmisryhmistä puhutaan esimerkiksi hurttina tai klovneina selittämättä, minkälaisista otuksista on kyse. Tietynlainen vainoharha iskee lukijaan hyvin nopeasti: pitäisikö minun jo tietää, mitä nämä klovnit ovat?

Tarina on tietenkin mysteeri, joten palasten ei pidäkään loksahtaa paikalleen ennen kuin lopussa. Mutta kun loppuun asti selviää, sekään ei avaudu, jos alkupuolen vihjeet ovat jääneet täysin hämäriksi. Aloin ymmärtää tarinaa ja sen kuvailemaa maailmaa itseäni tyydyttävällä tasolla vasta toisen lukukerran jälkeen.

Novelli on selvästi tarkoin harkittu ja Kivilahden suomen kieli runsasta ja huoliteltua, joten huonosta kirjoittamisesta ei varsinaisesti voida puhua. Mitä sitten pitäisi tehdä, että tyhmempikin lukija ymmärtäisi, missä mennään? En olisi pistänyt pahitteeksi, jos tilanteet olisi hieman useammin kuvattu suoraan sellaisinaan tällaisten vertauskuvien sijaan: "Saapuessamme suureen keskushalliin se näytti lähinnä lintutarhalta, missä pulut ja varpuset räpistelivät hermostuneina tummien korppien keskellä."

Vertaukset ovat kyllä kauniita: "Vaitija kohautti olkapäitään ja hymyili samaa hymyä, jonka terä oli jo vuosikausia parturoinut versot haaveistani." Toisaalta esimerkiksi seuraavassa virkkeessä toinen lause ei tarkoita minulle yhtään mitään: "Tekomme tekevät meistä mitä olemme, mutta elämämme varjot ovat murheemme muotoiset." Harvakseltaan kielikuvat, vertaukset ja aforismit piristävät tekstiä, mutta jatkuvana tykityksenä ne alkavat olla työläitä lukea.

Kivilahti välttää mainiosti scifin perisynnin, liiallisen puhkiselittämisen, mutta novellin maailmaa olisi ehkä voinut kirjoittaa enemmän auki jonkin kohtauksen kautta. Tarinan ytimessä on ongelma lastensaannista, mutta juuri tämä asia hahmottuu novellissa erityisen huonosti. Lasten syntymistä tai syntymättä jäämistä kuvaava kohtaus novellin alkumetreillä olisi voinut olla paikallaan.

Ylipäänsä tarinan maailma piirtyy esiin ohuemmin kuin sen päähenkilöt, joissa Kivilahti on onnistunut vallan mainiosti. He ovat psykologisesti suorastaan vastenmielisen inhimillisiä. Maininnan arvoista on myös sukupuolisuuden tarkastelu. Käsittelyyn pääsevät niin seksuaalinen käyttäytyminen kuin suvunjatkaminen. Erityisen merkillepantavaa on, että nämä kaksi asiaa näyttäisivät novellin maailmassa eriytyneen toisistaan.

Paljon olen ehdotellut ja paljosta rutissut Vaitijan esillepanosta, mutta tosiasia on, että yksi niistä piirteistä, mikä novellissa kiehtoo, on juuri sen vaikeus, tietty runollinen häilyvyys. Kivilahden paikalla kuitenkin miettisin kovasti, mitä haluan antaa lukijalle helpolla ja mitä peitän hienovaraisten viitteiden verhoon.

Kun tarinaan pääsee sisälle (viimeistään toisella lukukerralla) sen tapahtumat näyttäytyvät jo suoraviivaisina. Se ei olekaan kovin mutkikas, mutta sen avaama merkitysten ja tulkintamahdollisuuksien kenttä on laaja. Kivilahden teksti on kaunokirjallisesti kunnianhimoinen ja hänellä on taitoa esittää näkyjään runollisesti.

Jarmo Karonen